Poonhill trek, 3. päivä - auringnnoususta auringonlaskuun

Jos haluat tietää, mitä tapahtui ennen tätä, lue myös:

Poonhill trek, 1. Päivä ja 

Poonhill trek, 2. Päivä

Päivä alkoi ennen auringonnousua: pyöräytin polviin tuet, puin päälle aluskerraston ja trikoot sekä kuoritakin. Kaulaan kietasin huivin ja iskin päähän hatun - ja otsalampun. Mittarimatona kiipesimme portaita 2874 metristä 3210 metriin, Poonhillin huipulle. (meille ei oltu kerrottu huipulle vaadittavasta 50npr sisäänpääsymaksusta, mutta onneksi toisella meistä oli rahaa mukana) 

Vaalenevassa aamussa iso joukko trekkituristeja kerääntyi asemiin auringon nousun suuntaan. 

Minä hain kupin inkivääriteetä lämmikkeeksi.

Aurinko nousi ajallaan ja se sai ihmiset hurraamaan ja minut nauramaan.

Panoramanäkymää odotellessa löysimme oman tiimimme sekä Isabelin tiimin. Reilun vuorokauden takainen juttu jatkui jonkin verran. Joukon reunalle tuli kolmaskin opas, hän jutteli pääasiassa Dalin kanssa.

Pilvisyys vaihteli todella nopeasti ja kun yksi sekunti näkymä oli hyvä, otin kameran laukusta ja siinä ajassa pilvi oli ehtinyt minun ja vuoren väliin. Jonkun kuvan sain otettua, myös monesta muusta kuin vuorista.

Oli kylmä, luvattua panoramanäkymää ei tullut (oi mikä pettymys, pitäisikö tästä valittaa johonkin?) ja tilanne oli ohi eli aurinko noussut, joten lähdimme alas. Siitä alkoi Riinan nautinto: aamusumu.

Alas tullessa olin niin omassa kuplassa kuin vain väkijoukossa voi olla. Nautin ja otin kuvia. Luotin siihen, ettei Kata huolestu, mihin jään.

Paluumatkalla Kata oli bongannut ensikilometreillä tapaamamme saksalaisnaisen. Hänen srilankalainen miehensä jäi odottamaan panoramanäkymiä ja ilmestyi aamupalalle naama loistaen kuin himalajan aurinko. Lyhyen juttelun jälkeen jatkoimme matka satojen muiden trekkaajien kanssa. Alkumatkasta Harka tarjoutui ottamaan meistä kuvan. (Ehkä kummallisimpia turisteja: emme kertaakaan pyytäneet Harkaa ottamaan meistä kuvaa, vaan hän tarjoutui siihen itse.)

Matka oli nousujohtoista ja trekkaajia oli paljon. Kivan näköisillä paikoilla oli yleensä samanaikaisesti kymmeniä muita trekkaajia pitämässä taukoa. Rauhaa rakastavalle se hetki ei välttämättä ollut lepoa, koska isoista ryhmistä lähtee paljon ääntä!

Myös kantajat ja oppaat saavat pitää taukonsa

Yksi kivannäköinen taukopaikka

Trekkaajia jonossa

Päivä oli vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä (myös portaita), mitä erilaisempia metsiä, jyrkkiä seinämiä, kuivia puroja, rhodon-puita. Alkumatkasta oli vuorten huiputkin lähempänä.

Kyllä se vuoristokin sieltä joskus pilkisti 

Metsänluuhaajana olisin voinut jäädä joka toisen puun kohdalle haaveilemaan. Onneksi oli kamera, jotta voin jälkeenpäin palata näihin maisemiin. Matka kuitenkin jatkui kuvanoton jälkeen ja yleensä Kata ja Harka odottelivat jossakin kauempana.

Teetauolla ensimmäisenä päivänä tapaamamme hollantilaispappa lyöttäytyi seuraamme. Se ei harmittanut, vaan ennemminkin piristi. Papan elämänasenne ja ajatusmaailma ainakin trekin suhteen meni samoja uria pitkin. Juttelimme mm. maailmanpolitiikasta, kirjallisuudesta ja halusta nauttia luonnosta. Papan kanssa oli mukava ihmetellä toisella puolella puroa nousevan seinän vaikuttavuutta sekä naureskella trekkituristeille, jotka ottavat ryhmäkuvat ja selfiet merkityillä kuvanottopaikoilla.

Kantajien pienet nyssäkät 

Teetauosta meni lyhyt hetki lounaaseen, jonka pappa nautti meidän kanssa. Harka antoi väliaikatietoa Tadopanin majapaikkatilanteesta: välttämättä emme saisi sieltä yösijaa eli matkaa olisi jatkettava seuraavaan kylään ja jos sieltäkään ei löytyisi, jatkaisimme Ghandrukiin. Arvioitujen aikojen perusteella olisimme siellä viimeistään viiden aikaan. Toivoin koko ajan, että meille olisi sijaa majatalossa, mutta ilmeisesti ei ollut. Tosin Harka näytti kysyneen vain yhdestä majatalosta, ilman opasta trekanneet suomalaistytöt kulkivat ovelta ovelle ja kenties saivat yösijan, koska emme heitä enää nähneet.

Voimat alkoivat käydä vähiin ja kaksi kertaa liukastuin portaissa. Onneksi en astunut tai istunut "liukumiinaan". Liukastelun seurauksena pappa tarjosi minulle toisen sauvoistaan ja otin sen kiitollisena vastaan.

Seuraavassa kylässä oli vapaana vain yksi kolmen hengen huone, mutta sanoimme, että jatketaan Ghandrukiin. Isabelin kulku oli näyttänyt vaivalloisemmalta kuin meidän kaikkien yhteensä, joten mielelläni jättäisin huoneen hänelle. Yöpyminen papan kanssa samassa huoneessa ei myöskään innostanut. Pappa sanoi matkaa jatkettaessa, että "Hei! Kyllä olisin voinut jatkaa matkaa yksinkin. Olisitte te voineet sen huoneen ottaa!" Sanoin, että parempi jättää se Isabelille, minä jaksan varmemmin Ghandrukiin asti.

Tässä vaiheessa päivää olin jo liian väsynyt kuvaamaan kaikkia hienoja puita, polkuja ja portaita. Olin myös nöyrtynyt antamaan oman reppuni Harkan kannettavaksi, koska polvikivut yltyivät kevyistä tuista huolimatta huolestuttavan koviksi. Kata sai perusteltua asian siten, että parempi minun on ottaa varman päälle ja keventää taakkaa ja kävellä itse kuin olla liian sisukas. Portaiden lasku oli kaikkein kivuliainta ja polviin sattui ilman reppuakin (kameraa en kuitenkaan luovuttanut) ja loppupäivä olisi nimenomaan laskua. Ilman papan sauvaa vauhti olisi ollut tolkuttoman hidasta.

Kello kävi jo puolta kuutta, eikä meillä edelleenkään ollut yösijaa. Edessä oli nämä siistit ja säännölliset portaat läpi kahviplantaasien. Otin ihan ronskisti tukea molemmilta puolilta laskeutuessani alas. En odottanut mitään muuta kuin vessaa (jossa on istuin) ja lepoa. En vielä tässä tiennyt, kuinka lähellä se kaikki odotti (paitsi oikeanlainen vessa).

Ghandrukin reunamilla meitä odotti tämä näky. Sama näkymä oli myös majatalon pihasta, joka oli aidattu eli trekkaajat, aasit, muulit ja muut eläimet eivät kulkisi pihan poikki. Nyt olin kuitenkin niin väsynyt, että mikä tahansa olisi kelvannut.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, pyydettäessä meille kannettiin paksut peitot. Vessaan oli ihana päästä, enkä enää välittänyt, että se oli paikallista tyyliä. Huoneen hinta oli koko trekin alhaisin: 200npr/hlö kahden hengen huoneessa. Hetken levättyä ja itsemme huollettua väsymyksen huomasi myös juttujen tasosta: En olisi voinut kuvitella veisteleväni kakkahuumoria nepalilaisen oppaan ja hollantilaisen papan kanssa. :D Mutta niin vain siellä täällä polkua havaitut eläinten jätökset saivat huumorin kukkimaan.

Aurinko laski ja myrsky nousi, joten istuimme pirttiin odottamaan illallista. Aikani kuluksi kurkkasin keittiöön ja arvatenkin varustelu on keskivertoa länkkärikeittiötä huomattavasti alkeellisempi.

Majatalossa oli ilmeisesti muitakin yöpyjiä, koska Harka sai juttuseuraa kahdesta oppaasta (tai toinen saattoi olla kantajakin). Meillä länkkäreillä oli englanninkieliset jutut. Illallisen ääressä pappa kertoi isänsä olleen keskitysleirillä. Kysyin varovasti, kertoiko hänen isä koskaan kokemuksistaan. Pappa sanoi, että hän kertoi sen kerran ja hän on yrittänyt painaa sen mieleen. Hän kertoi sen meillekin, mutta en enää muista siitä paljoakaan. Lähinnä sen, että isänsä oli noin kaksi vuotta sairaalahoidossa sen jälkeen kun leiri oli vapautettu. Kun lapsi oli valittanut isälle nälkäänsä, isä oli vastannut: "Ole hiljaa, sinä et tiedä, mitä on olla nälissään!"

Tästä tarinasta huolimatta tunnelma oli leppoisa. Kuumaa suklaavanukasta syödessä oli aiemmat jutut "suklaakakuista" unohdettu ja keskityimme itse asiaan eli syömiseen. 12 tunnin vaellus oli vaatinut veronsa ja iltateet hörpättiinnopeasti. Oli taivaallisen ihana olo mennä lepäämään myrskytuulen ja ukkosen jylistessä hataran oven ja ikkunanulkopuolella. (korvatulpat lisäsivät sitä autuutta) Illalla en voinut kuvitella, että seuraavana aamuna minua odotti yksi elämäni ihmeellisimmistä hetkistä.

Mitä seuraavana päivänä odotti? Lue seuraava teksti:  Poonhill trek, 4.päivä