Sankhu - kylänraitilta peltojen keskelle
Sankhun (lausutaan "Sakhu") reissusta on jo tovi, mutta kokemus oli siihen hetkeen niin mieltä ylentävä, että päätin kirjoittaa siitä oman blogitekstin. Kylä sijaitsee noin 17 km Kathmandusta koilliseen.
Tavattiin Kerstinin kanssa Ratna Parkissa ja rytkyttelimme täpötäydessä bussissa, kuoppaista, pölyistä ja kuraista tietä tavanomaisella tuntinopeudella: 10-20km/h. Kaupunkialueella koin ensimmäisen kolarin - melkein. Skootteri kääntyi suoraan bussin eteen, bussi teki äkkijarrutuksen, jengi lensi kohti ikkunaa, minä en lentänyt mihinkään, koska istuin kuskin takana ja meidän välissä oli kaksi isoa säkkiä tavaraa. Vastapäätä istuvalla jätkällä ei ollut edes selkänojaa "turvatyynynä" ja hän sai vaihdekepin selkäänsä. Onneksi sen pää on tylppä. Nuori mies oli kuitenkin puhekykyinen ja kielitaitoinen, joten viihdytimme itseämme juttelemalla.
Rakastuin heti Sankhun kylän rauhallisuuteen. (Kaikki rauhallisuus Kathmandun jälkeen tuntuu varmasti taivaalliselta.) Bongasin ensimmäisenä koristeellisen portin. Blonditrio suuntasi ensitöikseen sen alitse.
Jo tämä katunäkymä riitti saamaan hymyn huulille: ei liikennettä, ei meteliä, ei kaupustelijoita.
Astelimme meditointivauhtia raitin läpi ja toisen portin ali. Tässäkö oli Sankhu? Samapa tuo, edessä oli tie, joka kulki peltojen poikki, eikä meillä ollut kiire mihinkään. En tiedä, oliko edes Kerstinillä määränpää selvillä, mutta ilmassa oli huhupuhe, että siellä jossakin olisi luostari tai stupa tai temppeli.
Pääsin lähemmäksi luontoa ja maaseutua. Olin siksi onnellisempi kuin pitkään aikaan. Maaseudun vihreys piristi pölyttyneitä ajatuksia. Arkkitehtuuri kiehtoi ja puhutteli.
Suomessa oli sydäntalvi, Kathmandun laakson koilliskolkassa vilja kukoisti. Imin itseeni elämää vihertävistä pelloista ja metsäisistä rinteistä!
Kioskin pitäjä kutsui meidät istumaan ja kaivoi meille kokikset. Kerstin yritti käyttää tehokkaasti kaikki nepalinkieliset sanansa, mutta silti keskustelu jäi melko vaatimattomaksi. En tiedä, oliko juomat tarkoitettu tarjottaviksi vai myytäviksi. Joka tapauksessa Kerstinin tarjoama raha kelpasi. Meille kelpasi ukkelin vessa (vaikka se olikin aika vaatimaton). Oli muutenkin ihan hauska pysähtyä ja kommunikoida ilman yhteistä kieltä.
Raitilla kulki myös lapsia. Pienin heistä, ryysyinen ja reppanan oloinen tyttö, joka kulki joukon hännillä, sai Kerstiniltä pienen lelun.
Katse lensi myös kukkuloiden rinteille. Tasaisen vihreän seasta bongasin yksittäisiä poikkeavuuksia.
Jossakin vaiheessa raittia seuraamme liittyi sveitsiläinen nuori nainen, jonka nimeä en enää muista. Nyt sai Kerstinkin puhua äidinkieltään (ja me Katan kanssa ihan rauhassa suomea).
Pellot houkuttelivat ja siksi hyppäsimme peltojen keskelle kävelemään pitkin polkuja ja kastelukanavien reunoja.
Välillä polku sivusi asutusta. Katkaisimme paikallisten ihmettelyn huikkaamalla "Namaste!"
Minulle olisi riittänyt vain tämä pelloilla hengaialu, mutta ainakin saksaa puhuvat halusivat ehdottomasti löytää stupan (tai temppelin). En vastustanut, stupat on hienoja ja niiden ympäristöt yleensä aika rauhallisia.
Tietä sinne piti kiysyä paikallisilta lapsilta. Lapsijoukko lähti seuraamaan meitä, sanoen "Give me money!" Ja kun emme antaneet, he sanoivat: "There is a monkey!" Yhdessä kohtaa, kun lapset olivat lähellä, keksin vajentaa omaa hätäenergiavarastoa ja annoin jokaiselle karkin. Se riitti lapsille, eikä meitä enää seurattu tai pyydetty rahaa.
Kun tähän mennessä maiseman yleisilme muistutti hieman kesäisiä alppeja (sveitsiläinen vahvisti mielipidettäni), muistutti se yhtäkkiä australialaista vuoristoa. Helle vahvisti kokemusta: Ausseissa oli trooppinen lämpötila, Alpeilla ei ihan niin kuuma.
Puissa roikkuvista rukouslipuista päätellen stupa/temppeli olisi melko lähellä...
...päästiin katsomaan maisemaa vähän ylempääkin...
...kiivettiin portaita ylös...
...melkein huipulle, jossa oli ihmisiä, muttei paljon. Ei ollut päääsymaksua, mikä oli hyvä.
Metsänluuhaaja rakastaa puita. Ne oli kauniita. (Btw, puiden välissä hyppeli todellakin apinoita)
Kylään palasimme eri tietä, joka oli varmastikin suorempi kuin menomatka. Ei kuitenkaan vähääkään niin viehättävä, mutta voittaa silti Kathmandun ruuhkaiset ja meluisat kadut ja saastepilvien sumentaman maiseman.
Sukelsimme kolmannen portin ali takaisin kylään. Seuraavaksi olisi tarvittu ruokaa, mutta saksankielisillä oli ajatuksissa joku toinen uskonnollinen kohde. Meitä kiinnosti enemmän ruoka ja siksi me suomenkieliset otimme bussin Ratna Parkkiin. Itse kylä jäi tutustumatta, mutta ehkä palaan Sankhuun vielä uudelleen.
Tavattiin Kerstinin kanssa Ratna Parkissa ja rytkyttelimme täpötäydessä bussissa, kuoppaista, pölyistä ja kuraista tietä tavanomaisella tuntinopeudella: 10-20km/h. Kaupunkialueella koin ensimmäisen kolarin - melkein. Skootteri kääntyi suoraan bussin eteen, bussi teki äkkijarrutuksen, jengi lensi kohti ikkunaa, minä en lentänyt mihinkään, koska istuin kuskin takana ja meidän välissä oli kaksi isoa säkkiä tavaraa. Vastapäätä istuvalla jätkällä ei ollut edes selkänojaa "turvatyynynä" ja hän sai vaihdekepin selkäänsä. Onneksi sen pää on tylppä. Nuori mies oli kuitenkin puhekykyinen ja kielitaitoinen, joten viihdytimme itseämme juttelemalla.
Rakastuin heti Sankhun kylän rauhallisuuteen. (Kaikki rauhallisuus Kathmandun jälkeen tuntuu varmasti taivaalliselta.) Bongasin ensimmäisenä koristeellisen portin. Blonditrio suuntasi ensitöikseen sen alitse.
Astelimme meditointivauhtia raitin läpi ja toisen portin ali. Tässäkö oli Sankhu? Samapa tuo, edessä oli tie, joka kulki peltojen poikki, eikä meillä ollut kiire mihinkään. En tiedä, oliko edes Kerstinillä määränpää selvillä, mutta ilmassa oli huhupuhe, että siellä jossakin olisi luostari tai stupa tai temppeli.
Pääsin lähemmäksi luontoa ja maaseutua. Olin siksi onnellisempi kuin pitkään aikaan. Maaseudun vihreys piristi pölyttyneitä ajatuksia. Arkkitehtuuri kiehtoi ja puhutteli.
Suomessa oli sydäntalvi, Kathmandun laakson koilliskolkassa vilja kukoisti. Imin itseeni elämää vihertävistä pelloista ja metsäisistä rinteistä!
Kioskin pitäjä kutsui meidät istumaan ja kaivoi meille kokikset. Kerstin yritti käyttää tehokkaasti kaikki nepalinkieliset sanansa, mutta silti keskustelu jäi melko vaatimattomaksi. En tiedä, oliko juomat tarkoitettu tarjottaviksi vai myytäviksi. Joka tapauksessa Kerstinin tarjoama raha kelpasi. Meille kelpasi ukkelin vessa (vaikka se olikin aika vaatimaton). Oli muutenkin ihan hauska pysähtyä ja kommunikoida ilman yhteistä kieltä.
Raitilla kulki myös lapsia. Pienin heistä, ryysyinen ja reppanan oloinen tyttö, joka kulki joukon hännillä, sai Kerstiniltä pienen lelun.
Katse lensi myös kukkuloiden rinteille. Tasaisen vihreän seasta bongasin yksittäisiä poikkeavuuksia.
Jossakin vaiheessa raittia seuraamme liittyi sveitsiläinen nuori nainen, jonka nimeä en enää muista. Nyt sai Kerstinkin puhua äidinkieltään (ja me Katan kanssa ihan rauhassa suomea).
Pellot houkuttelivat ja siksi hyppäsimme peltojen keskelle kävelemään pitkin polkuja ja kastelukanavien reunoja.
Välillä polku sivusi asutusta. Katkaisimme paikallisten ihmettelyn huikkaamalla "Namaste!"
Minulle olisi riittänyt vain tämä pelloilla hengaialu, mutta ainakin saksaa puhuvat halusivat ehdottomasti löytää stupan (tai temppelin). En vastustanut, stupat on hienoja ja niiden ympäristöt yleensä aika rauhallisia.
Tietä sinne piti kiysyä paikallisilta lapsilta. Lapsijoukko lähti seuraamaan meitä, sanoen "Give me money!" Ja kun emme antaneet, he sanoivat: "There is a monkey!" Yhdessä kohtaa, kun lapset olivat lähellä, keksin vajentaa omaa hätäenergiavarastoa ja annoin jokaiselle karkin. Se riitti lapsille, eikä meitä enää seurattu tai pyydetty rahaa.
Kun tähän mennessä maiseman yleisilme muistutti hieman kesäisiä alppeja (sveitsiläinen vahvisti mielipidettäni), muistutti se yhtäkkiä australialaista vuoristoa. Helle vahvisti kokemusta: Ausseissa oli trooppinen lämpötila, Alpeilla ei ihan niin kuuma.
Puissa roikkuvista rukouslipuista päätellen stupa/temppeli olisi melko lähellä...
...päästiin katsomaan maisemaa vähän ylempääkin...
...kiivettiin portaita ylös...
...melkein huipulle, jossa oli ihmisiä, muttei paljon. Ei ollut päääsymaksua, mikä oli hyvä.
Metsänluuhaaja rakastaa puita. Ne oli kauniita. (Btw, puiden välissä hyppeli todellakin apinoita)
Kylään palasimme eri tietä, joka oli varmastikin suorempi kuin menomatka. Ei kuitenkaan vähääkään niin viehättävä, mutta voittaa silti Kathmandun ruuhkaiset ja meluisat kadut ja saastepilvien sumentaman maiseman.
Sukelsimme kolmannen portin ali takaisin kylään. Seuraavaksi olisi tarvittu ruokaa, mutta saksankielisillä oli ajatuksissa joku toinen uskonnollinen kohde. Meitä kiinnosti enemmän ruoka ja siksi me suomenkieliset otimme bussin Ratna Parkkiin. Itse kylä jäi tutustumatta, mutta ehkä palaan Sankhuun vielä uudelleen.
Kommentit
Lähetä kommentti