Poonhill trek 1.päivä - 3500 porrasta ylöspäin
Olimme sopineet tapaamisen oppaan kanssa hotellille klo 7. Aamupalaa mutustellessa paikalle saapui pienikokoinen mies, ei enää mikään poika. Hän kertoi nimekseen Harka. Kävimme lyhyesti läpi, mitä tulevat neljä päivää tulisi sisältämään. Meille sanottiin, että trekin alkupäähän, Birerthaniin, pitäisi mennä taksilla, mutta myöhemmin meille selvisi, että matkan voisi taittaa myös Jeepillä tai paikallisbussilla. Matkasimme hotellin pikkupakulla kaksi tuntia, jonka aikana odottelimme "vain" yhdessä jumipaikassa.
Kun vihdoin pääsimme kävelemään, paahdoimme pikavauhtia pitkin kylänraittia. Minä olin heti alkuun nautiskelu-trekki-moodissa ja Harkan harppomisen perässä oli toisinaan vaikea pysyä (ainakin kun joka välissä teki mieli ottaa kuvia).
Eli emme varsinaisesti olleet vielä trekillä. Seuraavana meidän tuli rekisteröityä alueelle leimauttamalla TIMS-korttimme. Rekisteröinnillä pidetään lukua siitä, ketä alueelle menee ja ketkä ei tule pois. Näin tiedetään ihmisten aikeet ja tiedetään, mistä kadonnutta lähdetään etsimään.
Parin sadan metrin päässä rekisteröimme itsemme Poonhill trekille ja arvioitu aika trekillä olisi neljä päivää. En edelleenkään ymmärrä, miksi ei näitä kahta voi rekisteröidä samalla kopilla. Mutta en nurise kontrollista: onhan Himalajan luonto toisenlaista retkeilymaastoa kuin savolainen metsä.
Siitä alkoi vaeltelu: Epäsäännöllisiä kiviportaita, kuoppaista hiekkatietä (jolla oli autoliikennettäkin), helppokulkuista polkua, sadekautta odottelevan joen vartta, läpi kylien, peltojen ja maatilojen.
Polulla oli runsaasti erikokoisia trekkiryhmiä: yksi, kaksi, kolme, perhe, isompi ryhmä. Erityisesti isommilla ryhmillä oli mukana oppaan lisäksi kantajat, joilla näytti olevan järkyttävän iso kassi selässä sekä apuvälineenä paikallinen "pääliina". Pienemmät ryhmät menivät joko oppaan kanssa tai ilman, pääasiassa kantaen omaa reppuaan.
Kun vihdoin pääsimme kävelemään, paahdoimme pikavauhtia pitkin kylänraittia. Minä olin heti alkuun nautiskelu-trekki-moodissa ja Harkan harppomisen perässä oli toisinaan vaikea pysyä (ainakin kun joka välissä teki mieli ottaa kuvia).
...kunnes saavuimme perille
Eli emme varsinaisesti olleet vielä trekillä. Seuraavana meidän tuli rekisteröityä alueelle leimauttamalla TIMS-korttimme. Rekisteröinnillä pidetään lukua siitä, ketä alueelle menee ja ketkä ei tule pois. Näin tiedetään ihmisten aikeet ja tiedetään, mistä kadonnutta lähdetään etsimään.
Parin sadan metrin päässä rekisteröimme itsemme Poonhill trekille ja arvioitu aika trekillä olisi neljä päivää. En edelleenkään ymmärrä, miksi ei näitä kahta voi rekisteröidä samalla kopilla. Mutta en nurise kontrollista: onhan Himalajan luonto toisenlaista retkeilymaastoa kuin savolainen metsä.
Siitä alkoi vaeltelu: Epäsäännöllisiä kiviportaita, kuoppaista hiekkatietä (jolla oli autoliikennettäkin), helppokulkuista polkua, sadekautta odottelevan joen vartta, läpi kylien, peltojen ja maatilojen.
Polulla oli runsaasti erikokoisia trekkiryhmiä: yksi, kaksi, kolme, perhe, isompi ryhmä. Erityisesti isommilla ryhmillä oli mukana oppaan lisäksi kantajat, joilla näytti olevan järkyttävän iso kassi selässä sekä apuvälineenä paikallinen "pääliina". Pienemmät ryhmät menivät joko oppaan kanssa tai ilman, pääasiassa kantaen omaa reppuaan.
Maisema oli ihan kivaa ja matkanteko helppoa. Vuoria ei paljon näkynyt, mutta vihreää laaksoa ja kukkulaa kyllä. Oli vähän pettynyt olo: tätäkö tämä "helppo" trekki on: kävelyä kuoppaisella autotiellä ilman sen kummempia vuoristomaisemia? En vielä osannut aavistaakaan seuraavien päivien kokemuksia.
Lounaspaikka oli rauhallinen pieni ravintola, jossa saimme ensikosketuksen trekkiravintolan käytäntöön: Opas hakee ruokalistan ja tilauskirjan, johon itse kirjoitamme tilaamamme ruuat ja juomat. Opas vie kirjan keittiöön ja kun aikansa on kulunut, opas tuo ruuat pöytään. Toivottavasti hän ansaitsee sillä oman ruokansa. Ruoka oli triplasti kalliimpaa kuin Kathmandussa, mutta vaihtoehtoja ei ollut: on pakko syödä, jotta jaksaa kävellä. Kuivilla snackseillä ja myslipatukoilla ei koko trekkiä vedetä. Ravintoloita olisi toki ollut muitakin, mutta Harka valitsi rauhallisen paikan keskittymän ulkopuolelta.
Pysähdyimme toki muuallakin ja jutustelimme muidenkin trekkaajien kanssa. Ensikilometreillä tutustuimme hollantilaiseen pappaan ja saksalais-srilankalaiseen pariskuntaan. Tapasimme heidät myöhemminkin. Yksin ei tarvitse olla, vaikka yksin trekille lähtisikin! :) Me lähdimme kolmin, mutta mieli oli avoimena uusille tuttavuuksille.
Harka oli luvannut päivän päättyvän noin parin tunnin kiipeämiseen ja 3500 portaaseen. Kuulostaa paljolta ja se on paljon! Mutta yhä silloinkin kuului laakson yli bussin tööttäilyjä. Harka kertoi, että sille korkeudelle pääsee autollakin, mutta turvallisempaa on kävellä, koska tie on kapea ja kuoppainen. Poluillakin alkoi liikkua enemmän nelijalkaisia vaeltajia, kuorman kanssa ylös ja yleensä ilman kuormaa alas.
3500 porrasta kuulostaa juuri siltä, mitä se onkin: rankka. Minun kunnolla oli 10-15 minuutin välein pysähdyttävä puuskuttamaan ja tasaamaan hengitystä, vähän harvemmin pitämään juomataukoa. Suunnilleen puolessa välissä tuli sadekuuro, jota onnistuimme pakenemaan katokseen, joka oli valahtamassa rotkoon. Onneksi ei tehnyt sitä.
Viimeiset rappuset Ulleriin ja ensimmäiseen majapaikkaan tuntui olevan tolkuttoman kaukana!
Seuraavan sadekuuron ensimmäiset pisarat kastelivat jo hiestä nihkeää paitaa, kun astuin guesthouseen. Näin oli päivän matka taitettu: Birethani-Lamdawali-Sudame-Hille-Tikhedhungga-Ulleri.
Sitainti oli hyvä: rinteessä alimpana, joten muiden guesthousien katot eivät häirinneet visuaalista silmää. Huone tuntui kuitenkin sen verran hataralta, että rukoilin iltarukouksessa, että seutu säästyisi maan tärähtelyiltä juuri tänä yönä. Saimme kahden hengen huoneen, 250 NPR/hlö, kylpyhuone oli käytävän päässä. Lattianrajassa käytävällä kävi sellainen viima, että teki mieli pitää vaelluskengät jalassa. Koko talon rakenteet tuntuivat paperin ohuilta, mutta minua kiinnosti vain suihku, lepo ja ruoka.
Pienen freesauksen jälkeen menin vastaanottamaan ja tsemppaamaan ylös puuskuttavia trekkaajia. Vain hetki aiemmin olin ollut samassa tilanteessa. Kävin myös vähän katselemassa seutua, koska vielä oli valosaa, eikä ollut illallisaika. Ullerin kylä koostui pääasiassa trekkaajia varten rakennetuista majataloista. Kylän läpi meni - mitkäs muut kuin portaat.
Illalliseksi söin momoja, joislla sai mahan täyteen, mutta ei ollut mikään kuulonsuojaimet linaristinen nautinto. Hinta oli vuoristotasoa eli korkea. Seuraavan aamun aamupala piti tilata edellisenä iltana - niin syötävä kuin ajankohta. Ravintolan keskelle oli sytytetty takkaan tuli. Sen ympärillä istui lauma trekkaajia/oppaita - en muista kumpia vai molempia. Istuimme yhteen vapaaseen pöytään tutkimaan ruokalistaa tarkemmin. Pöydässä istui jo Isabel, espanjalais-ranskalainen ranskan kielen opettaja Bangladeshista sekä hänen oppaansa Dal.
En muista mistä juttu lähti liikkeelle, mutta kerroimme harjoittelustamme WHR:llä, itse järjestön työstä ja leskinaisten heikosta asemasta Nepalissa. Vähän oli arkuutta mukana, koska vieressä oli paikallinen ja kielitaitoinen henkilö. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen, ihan toisessa yhteydessä, hän kertoi isänsä kuolleen.
Sen lisksi puhuimme mm. Suomalaisten masennuksen syistä, sosiaaliturvasta, naisten oikeuksista ja opas kertoi 15-20 minuutin ajan Nepalin sisällissodasta ja kuningasperheen murhasta ja monesta muusta nepalilaiseen kulttuuriin liittyvästä. Kerroimme Katan kanssa, mitä opiskelemme ja miksi. Molemmat olemme vaihtamassa pois alalta, jossa ajatellaan ensisijaisesti rahaa: Kata matkailualalta, minä tekstiiliteollisuudesta. Se herätti ihmetystä ja myös arvostusta.
Keskustelua olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, mutta kellon käydessä puolta kymmentä, oli aika painua iltatoimille, jotta jaksaisi aamulla herätä trekille. Totesimme talon seinien olevan kuin paperia: kuulimme selvästi, mitä Isabel ja Dal juttelivat viereisessä huoneessa. Dal ei ilmeisesti ollut päässyt ihan selville, mitä me Nepalissa teemme ja Isabel selitti hänelle. Korvatulpat vapauttivat minut liian helposta salakuuntelusta ja nukuin yöni hyvin - vaellusvaatteiden kuivuessa pyykkinarulla pääni päällä.
P.S. Illalla juttu luisti niin hyvin, etten ottanut ainoatakaan kuvaa.
Seuraavasta päivästä kerron täällä
Pysähdyimme toki muuallakin ja jutustelimme muidenkin trekkaajien kanssa. Ensikilometreillä tutustuimme hollantilaiseen pappaan ja saksalais-srilankalaiseen pariskuntaan. Tapasimme heidät myöhemminkin. Yksin ei tarvitse olla, vaikka yksin trekille lähtisikin! :) Me lähdimme kolmin, mutta mieli oli avoimena uusille tuttavuuksille.
Harka oli luvannut päivän päättyvän noin parin tunnin kiipeämiseen ja 3500 portaaseen. Kuulostaa paljolta ja se on paljon! Mutta yhä silloinkin kuului laakson yli bussin tööttäilyjä. Harka kertoi, että sille korkeudelle pääsee autollakin, mutta turvallisempaa on kävellä, koska tie on kapea ja kuoppainen. Poluillakin alkoi liikkua enemmän nelijalkaisia vaeltajia, kuorman kanssa ylös ja yleensä ilman kuormaa alas.
Viimeiset rappuset Ulleriin ja ensimmäiseen majapaikkaan tuntui olevan tolkuttoman kaukana!
Seuraavan sadekuuron ensimmäiset pisarat kastelivat jo hiestä nihkeää paitaa, kun astuin guesthouseen. Näin oli päivän matka taitettu: Birethani-Lamdawali-Sudame-Hille-Tikhedhungga-Ulleri.
Sitainti oli hyvä: rinteessä alimpana, joten muiden guesthousien katot eivät häirinneet visuaalista silmää. Huone tuntui kuitenkin sen verran hataralta, että rukoilin iltarukouksessa, että seutu säästyisi maan tärähtelyiltä juuri tänä yönä. Saimme kahden hengen huoneen, 250 NPR/hlö, kylpyhuone oli käytävän päässä. Lattianrajassa käytävällä kävi sellainen viima, että teki mieli pitää vaelluskengät jalassa. Koko talon rakenteet tuntuivat paperin ohuilta, mutta minua kiinnosti vain suihku, lepo ja ruoka.
Pienen freesauksen jälkeen menin vastaanottamaan ja tsemppaamaan ylös puuskuttavia trekkaajia. Vain hetki aiemmin olin ollut samassa tilanteessa. Kävin myös vähän katselemassa seutua, koska vielä oli valosaa, eikä ollut illallisaika. Ullerin kylä koostui pääasiassa trekkaajia varten rakennetuista majataloista. Kylän läpi meni - mitkäs muut kuin portaat.
Illalliseksi söin momoja, joislla sai mahan täyteen, mutta ei ollut mikään kuulonsuojaimet linaristinen nautinto. Hinta oli vuoristotasoa eli korkea. Seuraavan aamun aamupala piti tilata edellisenä iltana - niin syötävä kuin ajankohta. Ravintolan keskelle oli sytytetty takkaan tuli. Sen ympärillä istui lauma trekkaajia/oppaita - en muista kumpia vai molempia. Istuimme yhteen vapaaseen pöytään tutkimaan ruokalistaa tarkemmin. Pöydässä istui jo Isabel, espanjalais-ranskalainen ranskan kielen opettaja Bangladeshista sekä hänen oppaansa Dal.
En muista mistä juttu lähti liikkeelle, mutta kerroimme harjoittelustamme WHR:llä, itse järjestön työstä ja leskinaisten heikosta asemasta Nepalissa. Vähän oli arkuutta mukana, koska vieressä oli paikallinen ja kielitaitoinen henkilö. Muutaman tunnin keskustelun jälkeen, ihan toisessa yhteydessä, hän kertoi isänsä kuolleen.
Sen lisksi puhuimme mm. Suomalaisten masennuksen syistä, sosiaaliturvasta, naisten oikeuksista ja opas kertoi 15-20 minuutin ajan Nepalin sisällissodasta ja kuningasperheen murhasta ja monesta muusta nepalilaiseen kulttuuriin liittyvästä. Kerroimme Katan kanssa, mitä opiskelemme ja miksi. Molemmat olemme vaihtamassa pois alalta, jossa ajatellaan ensisijaisesti rahaa: Kata matkailualalta, minä tekstiiliteollisuudesta. Se herätti ihmetystä ja myös arvostusta.
Keskustelua olisi voinut jatkaa vielä vaikka kuinka pitkään, mutta kellon käydessä puolta kymmentä, oli aika painua iltatoimille, jotta jaksaisi aamulla herätä trekille. Totesimme talon seinien olevan kuin paperia: kuulimme selvästi, mitä Isabel ja Dal juttelivat viereisessä huoneessa. Dal ei ilmeisesti ollut päässyt ihan selville, mitä me Nepalissa teemme ja Isabel selitti hänelle. Korvatulpat vapauttivat minut liian helposta salakuuntelusta ja nukuin yöni hyvin - vaellusvaatteiden kuivuessa pyykkinarulla pääni päällä.
P.S. Illalla juttu luisti niin hyvin, etten ottanut ainoatakaan kuvaa.
Seuraavasta päivästä kerron täällä
Kommentit
Lähetä kommentti