Elämän raadollisuutta
En tullut helpon harjoittelun tai helpon elämänkokemuksen perässä. Tulin kohtaamaan elämän raadollisuutta yhteen maailman köyhimpään ja vähiten kehittyneeseen maahan. Infrastruktuurin heikkous ei ole sydäntä särkevää, mutta ihmisten eriarvoisuus ja huono-osaisuus ovat. Omasta harjoittelupaikasta olen jo kirjoittanut erikseen eli en tässä yhteydessä puutu syvemmin naisten asemaan.
Jos vain kadulla kulkee silmät auki, ei voi olla huomaamatta huono-osaisuutta ja maan heikkoa kehitystasoa. Elantoa hankitaan mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Siellä täällä kadulla istuu suutareita tai kevyemmän tason kehkien huoltajaa. Heillä on asiakkaitakin. Hedelmämyyjät kuskaavat myytäviään paikasta toiseen ja monesti heitä näkyy vilkkaampien teiden varressa parkissa. Tavaraa myydään itse asiassa missä vain ja miten vain. Usein kuulee kadulla kulkevan miehen huutelevan vähän väliä samoja sanoja. Yleensä he liikkuvat polkupyörällä, joka parhaimmillaan on lastattu tuoreilla hedelmillä, heikoimmillaan tyhjän näköisillä säkeillä. Pari kertaa on mies kulkenut matto olalla ja huudellut. Taitaa olla täkäläinen huutonetti.
Maan anteja myydään kadulla isommissa tai pienemmissä erissä. Sen tarkemmin en ole katsonut, onko myyjä köyhän vai todella köyhän näköinen. Marjojen tai vihannesten ostaminen heiltä olisi puhdasta hyväntekeväisyyttä ja ruuan hukkaan heittämistä, sillä emme uskaltaisi syödä pölyssä ja saasteessa levänneitä syöminkejä.
Ainoan poikkeuksen teki Kata. Työmatkamme varrella on eräässä tietyssä kulmauksessa usein äiti arviolta alle vuoden ikäisen lapsen kanssa myymässä maapähkinöitä. Lapsi on maailman kaunein. Äidin kasvonpiirteet ovat myös hyvin kauniit. Meidän kyykistyessä pähkinäkasan viereen, lapsi ilahtui ja heilutti innoissaan käsiään. Myös äiti hymyili. Vieressä oli äidin pyörätuoli. Maapähkinät jäi isolta osalta syömättä.
Kaupungilla kerjäävillä ihmisillä on usein joku ulkoinen vamma. Tai heillä on lapsi. Tai he ovat iäkkäitä. Tai sitä kaikkea. Suurempi osa on tainnut olla naisia, mutta joitakin pikkupoikiakin on näkynyt, liekö ovat kadun kasvatteja. Tietyillä alueilla perässä juoksee lapsia kädet ojossa. Pahin tapaus oli Bhaktapurissa, jossa iäkkään näköinen nainen kantoi pientä lasta ja tuli meidän luokse, puhui jotakin. Sanoimme heille "Namaste", nainen jutteli lempeästi lapselle, mutta emme tietenkään ymmärtäneet mitään muuta kuin meidän toistamat tervehdykset. Oli hilkulla, ettemme kaivaneet kukkarosta pientä seteliä.
Kerjäläiset liikkuvat siellä, missä on ihmisiä. Eniten olen nähnyt Pokharan turistikadulla sekä Fewa-järven rannalla kävelytiellä. Heistä jotkut olivat melko agressiivisiakin. Ravintoloiden työntekijät hätistelevät heitä pois asiakkaidensa pöytien äärestä. Ylisuureen toppatakkiin pukeutunut likainen poika tuli nykimään hihasta. Mutta kun kädessäni oli tuoreita croisantteja pussissa, jätti kerjäläinen kätensä ojentamatta (jos olisi ojentanut, olisin luopunut nautinnosta ja antanut croisantit hänelle). Eräänä iltana kadulla tuli vastaan kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa tupakat sormissa. Heidän ilmeensä olivat pelottavan onnelliset.
Silmiinpistävää on, että eri työtehtävissä työskenyelevät ovat pääasiassa miehiä. Olen pitänyt ompelijan työtä perinteisenä naisten ammattina, mutta täällä on ompelukoneen ääressäkin yleensä mies. Mielenkiintoisin paikka oli ringroadin ja pienemmän tien välissä oleva kaistale, jossa nuorehko mies ilmeisesti korjasi ihmisten vaatteita - taivasalla. (En katsonut, oliko ompelukone vanha polkuompelukone vai oliko siihen vedetty jostakin sähköt.)
Toinen silmiinpistävä ammattiryhmä on julkisten kulkuvälineiden sisäänheittäjä-rahastajat. Vaikka nepalilaiset ovatkin länsimaalaisia pienempiä, väitän ison osan olevan rutkasti alaikäisiä. Eräällä kotimatkalla tuumasimme, että poika on ehkä 12-vuotias (ääni oli vielä pojan ääni). Ei se mukavaa katseltavaa ole, kun murrosikäinen poika yrittää huudella autoon asiakkaita, vaikka hänen pitäisi olla koulussa. Vielä pahemmalta tuntui kun se poika on ovensuussa kyykyssä ja pitelee toisessa kädessä rahanippua (josta palkaksi saa tuskin murto-osaa). Toinen kohtaamani tapaus oli nainen pienen lapsensa kanssa, sisäänheittäjänä. Lapsi hauskutti muita matkustajia hetken, mutta kohta ei mikään muu kelvannut kuin äidin syli. Sain minäkin pienen nyrkinhuitasun kasvoihin, kun yritin pitää lasta sisällä autossa. Onneksi kuski oli tässä tapauksessa vähän rauhallisempi.
Saimme Katan suhteilla mahdollisuuden vierailla eräässä koulussa. Kouluun otetaan kaikki lapset, riippumatta varallisuudesta. Vaikka maksuton perusopetus kuuluu teoriassa kaikille, käytännössä sen toteutumisen esteenä on useita syitä. Vanhemmilla ei välttämättä ole varaa hankkia vaatteita tai välttämättömiä tarvikkeita koululaiselle. Myös vanhempien vastahakoinen asenne koulunkäyntiä ja esimerkiksi lukutaitoa vastaan voi olla este lapsen oppimiselle.
Sangasangai pyörii lahjoitusten turvin, mutta lapset saavat myös koulupuvut ja koulutarvikkeet koulusta. Koulussa opetetaan luku- ja kirjoitustaidon ja matematiikan lisäksi myös jokapäiväiseen elämään liittyvää hygieniatietoutta. Kaikilla vanhemmilla ei ole siitä tietoa ja jos ovatkin siitä kuulleet, eivät pidä hygienia-asioita tärkeinä. Koulun käytävän seinällä oli pussukka, jossa jokaisella oli omassa lokerossaan hammasharja ja kampa. Lapset olivat syötävän suloisia, vähän ujoja valkoisille suomalaisille, mutta opettajan tulkkauksen avulla isommat lapset kyselivät innokkaina Suomesta ja suomalaisesta koulusta. Tietysti kysyttiin myös, onko Suomessa jääkarhuja.
Elämä on epäreilua, enkä tiedä, miten siitä saisi reilummaksi. Olen tullut monesti hyvälle mielelle, kun toiset tulevat iloisiksi minun antamasta ajasta. Moni täkäläinen lapsi tulee iloiseksi siitäkin, kun huiskutan tervehdykseksi tai sanon hello tai namaste. Aineellista hyvinvointia en voi jakaa kaikille, mutta ystävällisyyttä voin - tai voisin, jos aineellisen hyvinvoinnin vaatimukset eivät tulisi ystävällisyyden tielle.
Jos vain kadulla kulkee silmät auki, ei voi olla huomaamatta huono-osaisuutta ja maan heikkoa kehitystasoa. Elantoa hankitaan mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla. Siellä täällä kadulla istuu suutareita tai kevyemmän tason kehkien huoltajaa. Heillä on asiakkaitakin. Hedelmämyyjät kuskaavat myytäviään paikasta toiseen ja monesti heitä näkyy vilkkaampien teiden varressa parkissa. Tavaraa myydään itse asiassa missä vain ja miten vain. Usein kuulee kadulla kulkevan miehen huutelevan vähän väliä samoja sanoja. Yleensä he liikkuvat polkupyörällä, joka parhaimmillaan on lastattu tuoreilla hedelmillä, heikoimmillaan tyhjän näköisillä säkeillä. Pari kertaa on mies kulkenut matto olalla ja huudellut. Taitaa olla täkäläinen huutonetti.
Maan anteja myydään kadulla isommissa tai pienemmissä erissä. Sen tarkemmin en ole katsonut, onko myyjä köyhän vai todella köyhän näköinen. Marjojen tai vihannesten ostaminen heiltä olisi puhdasta hyväntekeväisyyttä ja ruuan hukkaan heittämistä, sillä emme uskaltaisi syödä pölyssä ja saasteessa levänneitä syöminkejä.
Ainoan poikkeuksen teki Kata. Työmatkamme varrella on eräässä tietyssä kulmauksessa usein äiti arviolta alle vuoden ikäisen lapsen kanssa myymässä maapähkinöitä. Lapsi on maailman kaunein. Äidin kasvonpiirteet ovat myös hyvin kauniit. Meidän kyykistyessä pähkinäkasan viereen, lapsi ilahtui ja heilutti innoissaan käsiään. Myös äiti hymyili. Vieressä oli äidin pyörätuoli. Maapähkinät jäi isolta osalta syömättä.
Kaupungilla kerjäävillä ihmisillä on usein joku ulkoinen vamma. Tai heillä on lapsi. Tai he ovat iäkkäitä. Tai sitä kaikkea. Suurempi osa on tainnut olla naisia, mutta joitakin pikkupoikiakin on näkynyt, liekö ovat kadun kasvatteja. Tietyillä alueilla perässä juoksee lapsia kädet ojossa. Pahin tapaus oli Bhaktapurissa, jossa iäkkään näköinen nainen kantoi pientä lasta ja tuli meidän luokse, puhui jotakin. Sanoimme heille "Namaste", nainen jutteli lempeästi lapselle, mutta emme tietenkään ymmärtäneet mitään muuta kuin meidän toistamat tervehdykset. Oli hilkulla, ettemme kaivaneet kukkarosta pientä seteliä.
Kerjäläiset liikkuvat siellä, missä on ihmisiä. Eniten olen nähnyt Pokharan turistikadulla sekä Fewa-järven rannalla kävelytiellä. Heistä jotkut olivat melko agressiivisiakin. Ravintoloiden työntekijät hätistelevät heitä pois asiakkaidensa pöytien äärestä. Ylisuureen toppatakkiin pukeutunut likainen poika tuli nykimään hihasta. Mutta kun kädessäni oli tuoreita croisantteja pussissa, jätti kerjäläinen kätensä ojentamatta (jos olisi ojentanut, olisin luopunut nautinnosta ja antanut croisantit hänelle). Eräänä iltana kadulla tuli vastaan kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa tupakat sormissa. Heidän ilmeensä olivat pelottavan onnelliset.
Silmiinpistävää on, että eri työtehtävissä työskenyelevät ovat pääasiassa miehiä. Olen pitänyt ompelijan työtä perinteisenä naisten ammattina, mutta täällä on ompelukoneen ääressäkin yleensä mies. Mielenkiintoisin paikka oli ringroadin ja pienemmän tien välissä oleva kaistale, jossa nuorehko mies ilmeisesti korjasi ihmisten vaatteita - taivasalla. (En katsonut, oliko ompelukone vanha polkuompelukone vai oliko siihen vedetty jostakin sähköt.)
Toinen silmiinpistävä ammattiryhmä on julkisten kulkuvälineiden sisäänheittäjä-rahastajat. Vaikka nepalilaiset ovatkin länsimaalaisia pienempiä, väitän ison osan olevan rutkasti alaikäisiä. Eräällä kotimatkalla tuumasimme, että poika on ehkä 12-vuotias (ääni oli vielä pojan ääni). Ei se mukavaa katseltavaa ole, kun murrosikäinen poika yrittää huudella autoon asiakkaita, vaikka hänen pitäisi olla koulussa. Vielä pahemmalta tuntui kun se poika on ovensuussa kyykyssä ja pitelee toisessa kädessä rahanippua (josta palkaksi saa tuskin murto-osaa). Toinen kohtaamani tapaus oli nainen pienen lapsensa kanssa, sisäänheittäjänä. Lapsi hauskutti muita matkustajia hetken, mutta kohta ei mikään muu kelvannut kuin äidin syli. Sain minäkin pienen nyrkinhuitasun kasvoihin, kun yritin pitää lasta sisällä autossa. Onneksi kuski oli tässä tapauksessa vähän rauhallisempi.
Saimme Katan suhteilla mahdollisuuden vierailla eräässä koulussa. Kouluun otetaan kaikki lapset, riippumatta varallisuudesta. Vaikka maksuton perusopetus kuuluu teoriassa kaikille, käytännössä sen toteutumisen esteenä on useita syitä. Vanhemmilla ei välttämättä ole varaa hankkia vaatteita tai välttämättömiä tarvikkeita koululaiselle. Myös vanhempien vastahakoinen asenne koulunkäyntiä ja esimerkiksi lukutaitoa vastaan voi olla este lapsen oppimiselle.
Sangasangai pyörii lahjoitusten turvin, mutta lapset saavat myös koulupuvut ja koulutarvikkeet koulusta. Koulussa opetetaan luku- ja kirjoitustaidon ja matematiikan lisäksi myös jokapäiväiseen elämään liittyvää hygieniatietoutta. Kaikilla vanhemmilla ei ole siitä tietoa ja jos ovatkin siitä kuulleet, eivät pidä hygienia-asioita tärkeinä. Koulun käytävän seinällä oli pussukka, jossa jokaisella oli omassa lokerossaan hammasharja ja kampa. Lapset olivat syötävän suloisia, vähän ujoja valkoisille suomalaisille, mutta opettajan tulkkauksen avulla isommat lapset kyselivät innokkaina Suomesta ja suomalaisesta koulusta. Tietysti kysyttiin myös, onko Suomessa jääkarhuja.
Elämä on epäreilua, enkä tiedä, miten siitä saisi reilummaksi. Olen tullut monesti hyvälle mielelle, kun toiset tulevat iloisiksi minun antamasta ajasta. Moni täkäläinen lapsi tulee iloiseksi siitäkin, kun huiskutan tervehdykseksi tai sanon hello tai namaste. Aineellista hyvinvointia en voi jakaa kaikille, mutta ystävällisyyttä voin - tai voisin, jos aineellisen hyvinvoinnin vaatimukset eivät tulisi ystävällisyyden tielle.
Kommentit
Lähetä kommentti