Naisena Nepalissa

Ensimmäisenä ja ainoana majoitusvaihtoehtona meille tarjottiin Sailon ja Jamesin taloa. Heidän kolmikerroksinen talo sijaitsee Lalitpurissa (Patanilla) eli oikeastaan Kathmandun ulkopuolella, mutta kaupungit ovat kiinni kasvaneita kuten Espoo ja Vantaa Helsinkiin. Etukäteen tuntui siltä, Lalitpur on tolkuttoman kaukana Baluwatarista, missä WHR:n toimisto sijaitsee. Siksi laitoimme rattaat pylörimään ja kyselimme mm. eräältä Suomen nepalilaiselta, olisiko hänellä tiedossa ketään, keneltä voisi kysyä asuntoa, joka olisi lähempänä toimistoa. Hän sanoi: "Nepalissa sinä et voi tehdä itse mitään. Pitää tuntea oikeat henkilöt, että voit hoitaa siellä mitään asioita." - ehkäpä juuri siksi hän etsi asuntoa meidän puolesta, sen sijaan että olisi antanut meille numeroita, joista kysyä. Meille oli kerrottu Sailon asunnosta, että "eihän se halpa ole", joten sen halvemman asunnon toive oli myös mielessä. Sailo ottaa kuukauden majoituksesta 20000NPR eli vajaa 170€. Umesh löysi

Suomalainen kun puhuu, häntä kannattaa kuunnella, koska se on täyttä asiaa. Suomalainen antaa yleensä rehellisen vastauksen; kyllä tarkoittaa kyllä ja ei tarkoittaa ei. (Savolaisten kohdalla asia on hieman monimutkaisempi, mutta ei tässä yhteydessä siitä sen enempää.) Jos suomalainen ei ymmärrä, hän joko sanoo ettei ymmärrä, kysyy tai ei tee mitään. Olen siinä asiassa poikkeuksellinen suomalainen, sillä minulla on (paha) tapa puhua liikaa, liian laveasti ja sekavasti (suomalaiseen makuun). Olisin toivonut sitä suomalaista kohteluakin, mutta nyt on pitänyt opetella uudenlaista kommunikointia. Nepalilainen puhuu paljon, vastaa "yes, yes" kysymyksiin ja selityksiin, eikä kuuntele kuin korkeintaan valikoidusti. Sen sijaan, että laventaisin lauseet täkäläiseen mittaan, yritän opetella peri-suomalaisempaan ilmaisuun. Mitä vähemmän sanon, sitä useampi sanomani sana kuunnellaan ja ennen kaikkea haluan tulla kuulluksi. Kun olin riittävän monesti saanut ideoihin ja kysymyksi

Kohderyhmä ja taustatietoa toiminnasta Single women group eli yksinäisten naisten ryhmä muodostuu pääasiassa leskinaisista. Ryhmiä kootaan ovelta ovelle -periaatteella ja työskentely lähtee leskinaisten oikeuksien tiedottamisesta. Toimintaan kuuluu monenlaista naisten elämää voimaannuttavaa ja tukevaa toimintaa. Mikro-laina-ohjelmassa kukin ryhmän jäsen antaa pienen summan yhteiseen rahastoon, josta ryhmän jäsenet voivat ottaa pienen mikro-lainan. Ryhmä tekee yhteistyötä eri viranomaistahojen ja terveydenhuollon kanssa, kouluttavat naisia hankkimaan toimeentulon ja erityisesti nuorten leskinaisten koulutuksen tueksi on oma rahastonsa "Opportunity fund". Lisäksi järjestetään erilaisia kampanjoita, kuten punainen kampanja (rodavari) - puolison kuoltua naisen on kiellettyä käyttää värikkäitä vaatteita, erityisesti punaista. Kuvassa lyhyesti ilmaistuna ryhmän kehitysympyrä, joka on suurena tauluna WHR:n toimiston receptionia vastapäätä. Nettisivuilta en ole kaaviota löytänyt.

Kaupunki, joka on vielä Kathmandun laaksossa, mutta on kuitenkin erillinen kaupunki. Nykyään se on kasvanut kiinni Kathmanduun kuten Vantaa ja Espoo Helsinkiin. Bhaktapurin vanha kaupunki on yksi Unescon maailmanperintökohde ja siksi se teki mieli katsastaa. Saimme monenlaista tietoa siitä, miten sinne pääsee. Tietysti taksia ehdotetaan, mutta me pihistelevät opiskelijat emme siihen hevillä suostu. Toinen vaihtoehto oli turistibussi, mutta emme suostuneet siihenkään. Kolmas vaihtoehto oli mennä ringroadia lentokentälle päin ja vaihtaa sopivassa kohtaa bussia. Neljäs ja helpoin vaihtoehto oli kävellä Jawalakhelin bussiasemalle ja ottaa sieltä suora bussi Bhaktapuriin. Sen teimme, vaikkei ollut 100% varmuutta, pitikö tieto paikkaansa. Oikea tapa löytää oikea bussi on: kysy - mene vastaajan osoittamaan suuntaan - kysy uudelleen - mene vastaajan osoittamaan suuntaan jne. Niin kauan kunnes olet oikeassa bussissa. Nepalissa on jonkun lähteen mukaan 20km kunnostettua/hyväkuntoista ti