Projektin toteutus - vol. 1 (Dharmasthali)

Nimesimme projektin "My beautiful life"-valokuvaprojektiksi. Suunnitteluvaiheesta voit lukea täältä

Koko idean toimivutta pääsimme kokeilemaan sunnuntaina 18.3 Dharmasthalin kuntaan, joka sijaitsee ihan Kathmandun kupeessa, mutta ei enää samassa laaksossa. Oikean bussin etsimiseen meni kärsivällisyyttä koetteleva tovi, mutta sisukkaasti kyselimme ja seilailimme pitkin Ratnaparkkia. Oikean rakennuksen löytäminen määräpäässä oli myös erittäin haasteellista (tarkempaa kuvailua "Miten löydät perille" -postauksesta). Kun jäimme bussista pois, maisema näytti tältä:

Muutaman puhelun ja kadulta bongatun englanninkielentaitoisen henkilön avustuksella ja sairaalan respassa piipahtamisen jälkeen vihdoin löysimme oikean porukan. Paikalla oli lauma eri ikäisiä naisia, osa ulkona katoksen alla, osa sisällä. Meille oli luvattu tulkiksi ryhmänvetäjän poika, josta emme tienneet etukäteen ikää, asennetta tai kielitaidon tasoa. Poika osoittautui heti avoimeksi, ystävälliseksi ja aidosti kiinnostuneeksi meidän vierailuun sekä kielitaitokin oli riittävän hyvä.

Ryhmän tapaaminen oli kesken, mutta ennen sitä selvitimme tulkkipojalle yksinkertaisen projektikaavion avulla, mikä on meidän pointti? Sanoimme, että me tarvitsemme seitsemän naista, koska meillä on seitsemän kameraa sekä pitää sopia toinen tapaamiskerta noin viikon kuluttua (vain nämä kameralliset naiset). Hänelle tuntui olevan kerrasta selvä, mitä tämä projekti tarkoittaa - vaikutusta kenties oli selventävällä projektikaaviolla. (Kuvassa on meneillään kaavion viimeistely)

Sillä aikaa, kun ryhmänjohtaja hoiti asioita, meille nostettiin katokseen muovituolit. Olimme pukeneet yllemme kurtat, jotta kuilu meidän ja naisten välillä ei olisi liian suuri.

Silti tuntui, että olemme katseen alla ja kiinnostuksen kohteena. Totesimme, että tässähän olisi hyvää aikaa vähän kuvata tätä meininkiä. Kun otin kameran esiin, ruvettiin poseeraamaan. Se niistä tilannekuvista. Monet halusivat olevan kuvattavana, erityisesti meidän kanssa.

Minusta tuntuu, että olemme jättiläisiä täkäläisten keskuudessa. Silti minun paikka oli kainalossa.

Naiset olivat vanhempia kuin olin odottanut. Ikähaarukka oli 35-80-vuotta. Terassilla istuessa paikalle saapui ja sieltä lähti naisia kaiken aikaa. Namastea (=tervehdys) ladeltiin mennen ja tullen. Osa naisista puhui paljon, osa vähemmän. Juttelu oli rauhallista, mutta jatkuvaa. Emme siitä juuri mitään ymmärtäneet, vaikka meillekin yritettiin jutella. Jossakin tapauksessa kerrottiin ilmeisesti turvonneesta nilkasta tai jostakin muusta vaivasta. Eipä ne puheenaiheet välttämättä paljoa vaihtele eri kulttuurien välillä. Eräs valkoiseksi harmaantunut nainen selitti kovasti osoittaen omaa hiuskuontaloaan sekä minun. Sanoin jollakin kielellä, että joo, meillä on saman väriset hiukset. Hymyjä ja nauruja ei yhdessäolosta puuttunut! Jäi fiilis, että jo pelkkä meidän vierailu oli voimauttava kokemus heille.

Työnsä lomassa tulkki yritti rekrytä naisista vapaaehtoisia. Kuusi naista suostui, vapaaehtoisuudesta en ole täysin vakuuttunut - saattoi se vastahakoisuus olla arkuuttakin. Määrä olikin lopulta maksimi: alkuperäisistä kahdeksasta kamerasta kahdessa ei ollut muistikorttia ja yhdestä loppui akku.

Projektin kaavion tulkkaamisen ajan oli vielä jokin järjestys, mutta kun naiset saivat kamerat käsiinsä, ei enää ollut selvää, kuka kuuntelee ja ketä. Siinä samalla yritimme selventää heille, miten kameran saa päälle ja miten pois päältä. Mikä symboli tarkoittaa, että kameralla voi ottaa kuvia, mistä pitää painaa kun haluaa katsoa niitä. Monille jo tässä oli opettelemista. Kuvan poistamistakin oli ajatus neuvoa, mutta se jäi vähemmälle huomiolle. 

Tulkkimme oli kameroiden käytön opastamisessa suureksi avuksi - olihan hänellä myös yhteinen kieli naisten kanssa. Minusta tuntui, että hän on ainoa henkilö, jota naiset kuuntelevat. Hän ottikin ohjat käsiinsä, kun levittäydyimme katoksen alta tien toiselle puolelle, jossa oli ehkä jotakin muutakin kuvattavaa kuin ihmiset. 

Ohjeistimme naiset ottamaan kuvia heidän arjestaan ja sen positiivisista ja iloa tuovista asioista. (Vältimme sanomasta mitään ihmisistä.) Sovimme toisen tapaamisen seuraavalle perjantaille (23.3). Siihen valmistautuessa teimme vastaavanlaisen kaavion päivän kulusta. Loppujen lopuksi kaaviota ei tarvittu lainkaan.

Toista kertaa suunnitellessa oli jo käsitystä ryhmästä ja ryhmädynamiikasta. Tutustumiskäynti olisi helpottanut ensimmäistäkin tapaamista, mutta tässä kulttuurissa on parempi kääriä hihat heti, kun asia esitetään. Osasimme toiselle kerralle varautua mm. seuraaviin:
- paikalla ei ole ketään
- paikalle tulee ryhmästä paljon muitakin kuin nämä kuusi kamerallista
- paikalla on muut, paitsi nämä kuusi kamerallista
- joku on jättänyt kameran kotiinsa
- joku kamera on rikki
- kameroiden akut ovat tyhjät
- joku ei ole saanut otettua ainuttakaan kuvaa
- muistikortit ovat täynnä kuvia (joista olisi tarkoitus katsoa kymmenen kuvaa)
- kaikki naiset ovat yhtä aikaa meidän kimpussa
- tapaaminen on yhtä hässäkkää
- kaikki ovat kuvanneet ihmisiä
- joku/kukaan ei osaa päättää, minkä kuvan haluaisi tulostettavan
- haluavat tulostettavan kuvan, jossa olemme me heidän kanssa


Toiseen tapaamiseen lähdimme onneksi hyvissä ajoin, sillä menimme ensin väärään bussiin ja väärään paikkaan, vaikkakin oikeaan suuntaan. Olimme silti paikalla sovittuun aikaan. Paikalla oli vain yksi nainen, joka liittyi heti meidän seuraan. Saimme seuraa myös koulutytöistä ja -pojista.

Kun pääsimme sisälle, ensimmäinen tehtävä oli pyyhkiä pöydältä paksu pölykerros. Aloitimme tulkin ja kolmen naisen kanssa. Loput kolme tulivat kun tulivat. Silmäilin huonetta tarkemmin, emmekä löytäneet sähköpistoketta, mutta onneksi kaikissa kameroissa oli akkua. Kuvia ei oltu karsittu, joten selasimme läpi myös vahinkolaukaukset.

Tunnelma hämyisessä huoneessa oli rauhallinen ja kun kysyin jokaiselta naiselta erikseen fiiliksiä ottaessaan kuvia. Kaikki sanoivat kuvaamisen tehneen hänet iloiseksi. Joku oli kokenut projektin myös yhteisöllisenä. Seuraavat kuvat ovat olleet ottajille itselleen mieluisia.

Tarkoituksena ei ollut kuvien laatu, vaan kuvaamisen ilo ja ilahduttavasti kaikki olivat ymmärtäneet pointin jollakin tavalla: kuvia oli otettu kukista, eläimistä, lastenlapsista sekä kadulta ja kyläjuhlilta. Pyrin sanomaan kaikille jotakin positiivista heidän ottamistaan kuvista. Kukin sai kertoa kuvistaan, mutta pääasiassa keskityimme katsomaan.

Loppupalautetta varten olin ottanut nipun valokuvia, pääasiassa luonnosta. Levitin kuvat pöydälle ja pyysin kunkin valitsemaan niistä yhden, joka kertoo sen hetken fiiliksistä - myös me Katan kanssa valitsimme (tulkille annoin vapauden olla valitsematta). Kommenttien perusteella kuvat olivat valittu pikemminkin siksi, että joku niissä kiehtoi katsojaa, mutta onhan valokuvien katselukin omalla tavallaan voimauttavaa.

 "Minusta tässä kuvassa on paljon hyviä asioita...."

"Minusta tämä kuva on kaunis."

Toisesta toteutuksestaSunakothissa voit lukea täältä