Poonhill trek, 4. Päivä - auringonnousu ja bussikyyti Himalajalla
Jos haluat tietää, mitä tapahtui ennen tätä, lue seuraavat postaukset:
Aamulla vähän ennen kuutta heräsin, katsoin ikkunasta, enkä voinut enää jäädä sänkyyn! Ulkona odotti tämä panoramanäkymä heti, kun avasin oven.
Aamuauringon vielä piilotellessa vuorten takana, lähdin kävelemään majatalosta kylään päin. Tämä ei kuulunut Harkan ohjelmaan, enkä tiedä, tajusiko hän missään vaiheessa, että olin jo käynyt kylillä, kun hän vielä veteli hirsiä. Minun oma ohjelma oli noin miljoona kertaa nautinnollisempi kuin edellisen aamun massakokoontuminen Poonhillin huipulla.
Viimeistään tässä vaiheessa rakastuin Machapuchchhre- eli Fishtail-vuoreen. Se muunmuassa pilkisti talojen lomitse, kun imin itseeni energiaa, jota voi saada vain hiljaisuudesta auringon noustessa.
Kokemus on paras koko kolmen kuukauden oleskelussa. Ihmisiä oli jokunen hereillä, joista minun lisäksi yksi oli läsimaalainen ja hänkin jonkinlainen hörhö (kuten minäkin). Emme paljon häirinneet toisiamme.
Vähitellen aurinko alkoi kirkastaa lumisia huippuja valkoisiksi. Ensimmäisenä valaistui Annapurna South.
Palatessani noin tunnin kävelyltä, alkoi aurinko vähitellen valaista vuorten huippujen lisäksi myös muuta tienoota. Machapuchchhre jäi vähitellen auringonsäteiden ja pilviverhon taakse.
Tuosta aamusta on jäänyt onnellinen ja euforinen muisto, enkä tiedä, ketä oli hereillä, kun palasin. Jäin istumaan ja nauttimaan aamusta pihalle.
Vähitellen talon väki heräili ja myrskyn jäljiltä pihaan nostettiin pöytä ja tuolit. Pöytään katettiin aamupala. Talon väki touhusi omia askareitaan, vaari lakaisi pihaa ja tuli keräämään astiat, kun olimme syöneet. Meitä kohdeltiin todella hyvin, kuin pitkään poissa olleita perheenjäseniä. Kehuin nuorelle miehelle, että tarjottu tee oli todella hyvää (luomuteetä omalta tilalta) ja kysyin, voinko ostaa sitä? Hän ei luvannut, vaan sanoi, että sitä on aika vähän.
Liikenne alkoi jo ennen kahdeksaa. Oli ihanaa vain seurata, miten ihmiset aloittavat energisinä päiväänsä kauniissa auringonpaisteessa. Ohi kulki levänneitä trekkaajia, paimenia ajamassa laumaa laitumelle, aasit kuormien kanssa.
Olin edellisenä iltana jättänyt villaiset (ja hikiset) vaellussukat ulos tuulettumaan (osittain Katan vaatimuksesta). Aamulla toista sukkaa etsittiin pusikoista ympäri taloa, mutta turhaan. Olin niin hyvällä tuulella, että veistelin vaan nälkäisestä myrskytuulesta, joka syö sukkia. Isännästä se oli hauska huomio ja jutulle naurettiin.
Kahdeksan aikoihin Harka tuli sanomaan, että ennen kuin syödään aamupala, käydään kävelyllä kylässä. Sanoimme, että olemme jo syöneet ja pakanneet tavarat. (En tiedä, kuinka iso moka oli omatoimisuus aamupalan suhteen, Harka näytti kuitenkin yllättyneeltä.) Kävelimme suunnilleen samoja kujia, mitä minä aamulla. Kohtasimme ihmisiä, joista lähemmäs satavuotias mummo ei puhunut, mutta eleillä osoitti, ettei hän pitänyt meistä (ja muistakaan ulkomaalaisista trekkaajista). Hän oli kenties elänyt sitä aikaa, jolloin kylä sai elää omassa rauhassa. Turistimassat ovat viime vuosikymmeninä vain lisääntyneet, mistä puhuimme myös hollantilaispapan kanssa edellisenä päivänä.
Harka oli puhunut museosta, johon olimme jokseenkin myöntyneet. Museo oli edellistä kokemusta vaatimattomampi, emmekä sitäpaitsi bonganneet donation-laatikkoa. Läksimme pian ulos ja kohta Harka tulee sanomaan meille, että pitäisi maksaa pääsymaksu. Summaksi sanottiin 100npr. Tuumattiin, että kallis oli suhteessa kokoon. Mielenkiintoista myös, että pääsymaksu ilmoitetaan käynnin jälkeen.
Harkan opastetun kierroksen lopuksi kiipesimme ylös, josta näkyi koko Ghandrukin kylä. Kyllä harmitti, etten ollut kuuden aikoihin kiivennyt sinne, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.
Maksoin majataloon ruuat, majotuksen ja ison pussin teetä. Heitimme reput selkään ja hyvästelimme hollantilaispapan halauksilla, mutta emme tienneet, että tulisimme vielä tapaamaan. Sillä erää tiemme erkanivat ja meillä oli edessä lyhyt kävelymatka. Tässä vaiheessa Harka suostui sanomaan edes arvion Jeeppikyydin hinnasta. Kallistuimme paikallisbussin kannalle, oli se Harkalle epämieluisa tai ei: me hänen kyydin maksaisimme.
Heti alkumatkasta Harka otti puheeksi uskonnot. Kata oli jo varotellut aiheesta ja sanonut, että Harka halusi kertoa uskonnoista. Nyt hän kuitenkin esitti asian niin, että "Kristityn jumala syntyi 2000 vuotta sitten tallissa." ja kritisoi kristittyjen panostusta liike-elämään ja oli sitä mieltä, että kristityt ovat jotenkin kovia ja itsekkäitä. Koska tiesin, että minä olen meistä kahdesta se, joka tietää kristinuskosta jotakin, otin asiakseni korjata käsitystä ja kertoa sen, mitä Luoja suo minun suusta tulevan. Yritin selittää, että kristittyjä on valtavasti erilaisia ja eri tavalla uskovia: roomalaiskatolisia, ortodokseja, protestantteja (joista yksi on luterilaisuus eli se, mihin itse kuulun) sekä monia pieniä kirkkokuntia. Selitin ainakin kahteen kertaan, että meidän Jumala on aina ollut ja tulee aina olemaan. Jumala on kolme asiaa: Isä, joka on taivaassa. Poika, joka on Jeesus ja syntyi tosiaan talliin 2000 vuotta sitten. Ja Pyhä Henki, joka on uskovaisten ihmisten välillä. Toisella kerralla selitin, että Jumala tuli ihmisen muotoon Jeesuksessa ja että Jumala oli olemassa jo ennen Jeesustakin. En tiedä ymmärsikö hän, mutta minä ainakin yritin parhaani.
Kerroin myös, miten minä itse uskon. Siinä yhteydessä muistutin myös, kaikki kristityt eivät usko samalla tavalla kuin minä. Selitin myös, että kaikki itseään kristityksi kutsuvat eivät usko Kristuksen sanomaan. (Huomioksi kristityille lukijoille, että hindulaisuudessakin on lukemattomia eri haaroja ja oppeja.)
Saavuimme hyvin nopeasti ensimmäisen bussin luokse. Kysyimme, että meneekö tämä Pokharaan? Joo. Ostimme liput kolmelle, maksoimme ne kahdestaan (400npr/hlö). Istuimme bussiin, istuimme kolmistaan tyhjässä bussissa 5-10 minuuttia ja ihmettelin ääneen, millonkahan bussi mahtaa lähteä? Harka arveli, että ehkä puolen tunnin päästä. Astuimme siis ulos tunkkaisesta ja kuumasta bussista notkumaan samalle pientareelle, jossa kuski ja rahastajakin notkuivat. Pikkuhiljaa bussiin tuli enemmän matkustajia (sentään ei odotettu autoa täyteen). Vajaan tunnin odottelimme ennen kuin auto lähti. Seuraavat 2,5 tuntia olivat elämäni jännittävimmät tunnit - sen suhteen, säilynkö hengissä vai en.
Sen matkan aikana en ottanut montaa kuvaa ja ainoa videokin on pystysuuntaan kuvattu, eikä järjestelmä osaa kääntää sitä oikein päin, joten käännä sinä päätä tai näyttöä.
Jos olinkin näyttänyt kauhistuneelta matkalla Kathmandusta Pokharaan, nyt myös tunsin sen kauhun joka solulla!! Tunnelmaa vahvisti autossa pauhaava musiikki, jarrujen vingunta ja töötti, jota käytettiin jokaisessa mutkassa tyylillä "täältä tullaan, varokaa!!" Tie oli tosiaan niin kapea, että ihan missä tahansa autot eivät mahtuneet kohtaamaan. Vauhti ei ollut kova, mutta tie oli huono ja kun vasemmalla avoimesta ovesta näkyy vastakkainen rinne, edessä puiden latvoja ja taivasta, oikealla seinä, jonka taakse kaartuu tie, ei auta muu kuin rukoilla, ettei kivet ja kuopat kallista autoa vasemmalle ja että kuski ehtii kääntää rattia ajoissa riittävästi.
Puolentoista tunnin jännityksen jälkeen napattiin kyytiin lisää trekkaajia ja matka jatkui kuoppaisena, mutta ei ihan niin jännittävänä. Palasimme samoille tarkastuspisteille, joissa olimme kolme päivää aiemmin leimauttaneet ACAt ja TIMSit. Rahastaja keräsi kaikkien matkustajien ACAt, bussi jatkoi matkaa TIMS-kopille, johon menin leimauttamaan minun ja Katan TIMSin. Rahastaja tuli takaisin ja näytti siltä, että bussi jatkaisi kiireellä matkaa. Kirjaamisessa meni kuitenkin pieni tovi, jonka aikana tuumasin turkkilaiselle trekkaajalle, että toivottavasti oppaamme pitää huolen siitä, ettei meitä jätetä TIMS-kopille. Ei jätetty, mutta vähän piti juosta matelevaa bussia kiinni.
Kylä, jonka läpi olimme mennessä kävelleet, oli tuskaisempi istua bussin kyydissä. Kadulla oli molemmin puolin parkissa isompia ja pienempiä kulkuneuvoja, joita piti liikutella senttimetripelillä sopivasti suhteessa toisiinsa. Energiavajeessa Kata osti bussin ikkunasta käsin vieressä olevasta kioskista suklaapatukan. Tuon kaksi ja puoli tuntia olisin mielelläni korvannut kävelemisellä ja säästänyt sillä monta kymmentä rupiaa. Toisaalta, nyt olen saanut esimakua bussikyydistä Himalajalla.
Sen jälkeen alkoi vauhdikkaampi kyyti, mutta en enää jaksanut kovin pelätä, vaikka ajo olisi voinut olla rauhallisempaakin. Jarrut eivät vinkuneet, musiikki ei pauhannut, mutta torvet soi. Pokharan bussiasemalle asti päästiin, mutta siitä oli vielä matkaa Lakesiden turistialueelle. Otimme taksin, 400npr, Harka ehdotti illallista ja tanssimista, mutta me halusimme samantien syömään ja mahdollisimman edullisesti. Harka vei meidät paikalliseen ja edulliseen ravintolaan, jossa tarjosimme hänelle aterian - ainoan koko trekillä (en tiedä, olisiko soveliaisuus vaatinut enemmänkin, mutta sitä soveliaisuussääntöä ei meille missään vaiheessa kerrottu). Aterian jälkeen menimme Harkan kanssa agentin luokse, jossa sanottiin, että Harka on hyvä opas. Kuka olisi kehdannut siinä tilanteessa vetää suoraa kritiikkiä? En minä ainakaan, vaikka opastuksessa oli suurimpana kritiikkinä loppumatka: sen sijaan, että istuimme tuntikausia bussissa, olisimme voineet nauttia elämästä kävelemällä. Tästä vaihtoehdosta, kuten ei muistakaan vaihtoehdoista kysytty tai keskusteltu meidän kanssa lainkaan. Ehkei se kuulu täkäläiseen kulttuuriin, että vierailla on joku mielipide, mitä he haluavat nähdä. (Tästä aiheesta kerron enemmän Pokharan kokemusten yhteydessä.)
Kommentit
Lähetä kommentti