Naisena Nepalissa

Ensimmäisen kokonaisen viikon aikana osallistuimme kolmeen erilaiseen tapahtumaan. Ensimmäinen oli " One billion rising " -juhla, jota kutsuisin jonkinlaiseksi mielenilmaukseksi. WHR:n edustus oli seuraavanlainen: Sumeera, Uma ja Chandrika (ei kuvassa), kaksi nepalilaista vapaaehtoista sekä me kaksi suomalaista. Meistä riippumattomista syistä odottelimme lähtöä noin kaksi tuntia ("few minutes") sillä seurauksella, että myöhästyimme tapahtumasta rutkasti.   Kokoontuminen oli vilkkaasti liikennöityjen teiden väliin jäävällä viheralueella ja tilaisuutta valvoi parisenkymmentä poliisia. Osallistujia oli noin 200 henkilöä, pääasiassa naisia. Saavuttuamme paikalle virallisesta ohjelmasta oli meneillään kuuden nuoren naisen tanssiesitys, jonka jälkeen oli vapaata tanssia. Tätä kesti 5-10 minuuttia, jonka jälkeen osa läsnäolijoista asettui ryhmäkuvaan - me suomalaiset mukaan luettuna. Megafoniin huudettiin iskulauseita, jota porukka toisti. Tämän jälkeen megafoniin

Jotta edes viikonloppuna voisi hengittää ja lepuuttaa korviaan, täytyy lähteä ulos kaupungista. Määränpää oli Shivapurin kansallispuisto, joka on meiltä n. 20km päässä. Lähdimme kahdeksan aikaan aamulla, vaihdoimme bussia ja olimme perillä puoli kymmenen aikaan ja totesimme, että se tuttu iso vihreä bussi oli myös Buthanilakantan kylässä! Tapaaminen oli sovittu kymmeneksi italialaisen Saran ja itävaltalaisen Kerstinin kanssa. Sillä tiimillä kiipesimme nautiskeluvauhtia kansallispuiston portille mutaista, kivistä, kuoppaista ja vetistä tietä läpi asutuksen. Kerstin oli paikalla toista kertaa ja opas-kopilla oli tuttu opas, joka lähti myös meidän mukaan. Olkoon hän vaikkapa Shami. Hinta oli 565npr (sisäänpääsy) + 800npr (opas) jaettuna neljälle. Kävelimme hissukseen ylös kivistä ja kuoppaista tietä, oppaan jutellessa milloin meille kaikille, milloin yhdelle tai kahdelle meistä. Minä olin välillä ihan omissa maailmassa kamerani kanssaa ja nautin täydestä sielusta!

Liikenne täällä on kauniisti sanottuna aika villiä, mukaan lukien julkinen liikenne. Töötti pojhjassa menee kaikki. Kulkuvälineitä on monenlaisia, yhteistä niille on, että porukkaa tulee niin paljon kuin mahtuu ja matka maksetaan (yleensä) kyydistä poistuessa. Pienin on kolmipyöräinen mopoauto, josta käytämme nimeä "tuktuk". Tuktuk kulkee akulla ja on siksi ekologinen vaihtoehto. Kyytiin hypätään peräpään oviaukosta - ovea siinä ei ole. Sisään mahtuu tiiviisti 8hlöä + koppiin kuski ja yksi matkustaja. Täyteen ahdettuna siihen menee ehkä 15hlöä. Matkustusmukavuutta takakopissa ei ole, eikä sieltä nää edes maisemia. Pää ja koko kroppa hakkaa rautaputkiin ja mihin lie. Kyytiin ja pois päästäkseen pitää taittaa itsensä kaksinkerroin ja varoa lyömästä päätä kattoon. Jos haluaa jäädä pois, pitää hakata kattoon niin, että kuski kuulee. Kyyti maksetaan kuskille matkan jälkeen. Sisäänheittäjää ei ole, mutta ehkä auton etumuksessa olevat hieroglyfit kertovat, minkä kautta kyseinen tu

Women for Human Rights -  miksi ei Human Rights for Women? Onhan se positiivisempaa ja kannustavampaa ajatella "Naiset ihmisoikeuden puolesta", jolloin naiset ovat aktiivisia toimijoita, eikä objekteja. "Ihmisoikeudet naisille" kuulostaa paljon passiivisemmalta. WHR puhuu yksinäisistä naisista (single women), koska leski-termillä (nepaliksi Bidhwa) on hyvin negatiivinen kaiku. Hindulaisen perinteen mukaan nainen on syyllinen miehensä kuolemaan ja leski on pahan onnen tuoja. Siksi leskinaiset ovat Nepalissa erityisen huonossa asemassa ja aseman parantamisen puolesta WHR on tehnyt työtä jo vuodesta 1994. Vapaasti suomennettuna WHR kertoo tavoitteekseen "Oikeudenmukainen yhteiskunta, jossa yksinäisiä naisia kunnioitetaan ja he voivat elää ihmisarvoista elämää sekä riittä lainsäädäntö yksinäisten naisten poliittisten, kulttuuristen ja taloudellisten oikeuksien suojelemiseksi" WHR aloitti toimintansa rohkaisemalla yksinäisiä naisia (leskiä) astuma