Poonhill trek, 2. päivä - "slowly, slowly, slowly"
Teksti ensimmäiseltä päivältä: Poonhilltrek, 1.päivä
Yö meni levätessä paksun peiton alla, silkkipussissa, pitkähihaisessa aluspaidassa. Kun auringon noustessa plopsautin korvatuplat pois, kuulosti siltä, että koko guesthouse olisi jo hereillä. Ikkunasta avautuva maisema oli silmää hivelevä ja taisin kirjoittaa jonkun runonkin siinä. Harka oli kertonut rukoilevansa shiva-jumalalta selkeää säätä ja ilmeisesti jumala kuuli hänen rukouksen. Hyvä, sillä minä olin liian väsynyt rukoilemaan kristityn Jumalalta sitä samaa.
Pitkään en jaksanut sängyssä pyöriä, joten puin päälle ja astuin ulos. Kohtasin Annapurna Southin ja Himchulin huiput - kaukaisuudessa, mutta lähempänä kuin koskaan.
Aamupala oli kuitenkin tilattu vasta kahdeksaksi, joten oli hyvin aikaa katsella maailmaa lähellä ja kaukana.
Dal ja Isabel olivat jo aamupalalla. Sen jälkeen Dal tuli juttelemaan ja kysyi lisää WHR:stä. Annoin hänelle järjestön nettisivujen osoitteen. Nuori mies oli mietteliään oloinen ja minä jäin miettimän häntä. Miksi älykäs, kielitaitoinen ja selkeästi peruskoulua enemmän opiskellut mies tekee trekkioppaan pienipalkkaista työtä? Hänessä olisi potentiaalia moneen muuhunkin. En muista, mikä oli hänen koulutus, mutta muistan hänen heti alkuvaiheessa kertoneen, että hänen piti kerran matkustaa Suomeen johonkin konferenssiin (kuka tahansa nepalilainen ei saa kutsua konferenssiin ulkomaille), mutta ei saanut viisumia. (Nepalilaisen on todella vaikea saada viisumia ulkomaille. Tarvitaan yleensä kutsukirje, eikä sekään aina riitä.) Vaikka tapasimme kaksikon vielä seuraavanakin päivänä, ei pitkällisiin keskusteluihin valitettavasti tullut tilaisuutta. Toivoisin, että saisin vielä kuulla Dalista.
Matka jatkui, alkuun portailla. Kysyin oppaalta, että onko nyt seuraavat 3500 porrasta? Hän sanoi, että ei, vaan välillä olisi tasaistakin, mutta ilmeisesti noustaisi ylöspäin. Siinä vaiheessa oli jo Harkan perussoundit tuttuja, kuten myös tsemppisanat: "Slowly, slowly, slowly." Tästä päivästä olisi tulossa huomattavasti helpompi kuin edellisestä.
Poissa oli ensimetrien turbovauhti. Hyvä, sillä nyt ehdin pysähtyä kuvaamaan, milloin rakennuksia, milloin ihmisiä, eläimiä tai perhosia. Harka ja Kata odottelivat aina jossain mutkassa.
Maisemat ja polku olivat mukavampia kuin ensimmäisenä päivänä. Ylitimme sadekautta odottelevia puroja - eli vesiputoukset olivat onnettomia noroja. Aasi- ja muulilaumat ohittelivat meitä, me ohittelimme muita trekkaajia ja he meitä. Aloin pohtia koko himalajan trekkauksen eettisyyttä: länkkärit puuskuttavat kevyiden päiväreppujen kanssa, maksavat agenteille 10$ päivältä oppaasta, oletettavasti kantajasta saman verran - mutta kuinka paljon itse tekijä saa tuosta summasta? Sitä en tiedä, enkä kehdannut kysyä. He syövät kuitenkin samaa kallista ruokaa kuin mekin. Se kallis ruoka kuskataan aasikyydillä ylös. Roskien kohtalosta en tiedä, mutta arvelen, ettei se välttämättä ole kovin luontoa kunnioittava. Mietin, olisiko eettisempää trekkausta, jos kukin ottaisi omat eväät mukaan? Toisaalta, syömällä vuoristossa annat monille ihmisille elannon. Luontoturismin riski on kuitenkin, että se tuhoaa luontoa eli sitä itseään, miksi turismi on syntynyt. Polut olivat paljon käytetyn näköisiä.
Ristiriitaisista mietteistä huolimatta nepalilainen luonto kietoi minut pauloihinsa askel askeleelta. Polku ja maisema ei enää ollut yksitoikkoista ja tylsää. Pysähdyimme taas pieneen ja yksinäiseen ravintolaan lounaalle. Meitä ennen yksi trekkeri odotti omaa ateriaansa, me tilasimme omamme. Odotellessa Harka otti päivätirsat ja me teimme mitä teimme. Ihmettelimme, mitä ovat punaiset puut rinteillä? Kauniita ovat ja otin jokusen kuvan. Ohi kävelevistä trekkaajista vain yksi pari piipahti katsomaan ruokalistaa, mutta ei tilannut mitään. Katsoin ihmisten kenkiä: osa meni vaelluskengissä, mutta joillakin oli lenkkareita, jopa sandaaleita. Olin onnellinen vaelluskengistä, koska ne ovat nilkalle ja jaloille paremmat epätasaisessa maastossa. Onnettomuuden sattuessa kuljetus lähimpään sairaalaan on hankala ja kallis, joten en leikkisi huonoilla varusteila.
Ne punaiset puut ovat muuten rhodon-puita, oikeasti!! Eli alppiruusuja eli juuri niitä, joita jalostetaan Helsingin Pohjois-Haagassa alppiruusupuistossa. Nyt pääsin kävelemään ja nauttimaan maailman suurimassa rhodon-metsässä.
Kuvat eivät kerro fiiliksestä juuri mitään, mutta edellisen päivän pettymys oli poissa. Näin vain vilauksen vuorista, mutta alppiruusujen lumoava väri ja tuoksu toivat vastinetta rahoille!!!
Ghorepaniin saavuimme hyvissä ajoin. Ensin piti vain rekisteröityä turistipoliisille. Harka teki sen meidän puolesta, mutta olisimme voineet tehdä sen itsekin. Siitä oli enää pieni pyrähdys hotellille.
Hotelli oli Ghorepanin rinteellä ylimpänä. Siitä olisi lyhyt matka seuraavana aamuna Poonhillin huipulle auringonnousua katsomaan. Sen lisäksi hotellin edestä aukeni tämä panoramanäkymä. Itse huone oli 350NPR/hlö kahden hengen huoneessa, omalla kylppärillä, näkymä sisäpihalle. Rakennus oli hieman vankempi kuin edellisen yön guesthouse, mutta tunnelma oli etäisempi, ikäänkuin kylmempi.
Suihkun aikana oli pilvi peittänyt vuoret. Onneksi ei punaista metsää: sitä näytti olevan kaikkialla kukkuloiden rinteillä.
Ilta oli pitkä, koska trekkipäivä oli lyhyt. Ehkä siksi Harka ehdotti meille käyntiä museossa. Se löytyi nepalilaiseen tyyliin kysymällä kolme kertaa matkan varrella, missä museo on. Viimeinen vastaaja lähti itse avaamaan ovia. Tavara museossa näytti siltä, että olisin ostanut sieltä jonkun korin, ellen olisi ollut trekkaamassa (tuskin niitä olisi edes myyty).
Harka näytti, miten toimii kirnun tapainen purnukka. Museossa oli myös nepalilainen versio myllynkivestä. Kivi oli huomattavasti pienempi ja pienemmällä reillä varustettu kuin meidän vastaava. Lähtiessä tungimme donation-boxiin 20NPR.
Pihan toisella puolella oli vanha koulurakennus, jonka alkuperäinen toiminta on lopetettu 15 vuotta sitten. Oppilaat käyvät koulunsa Pokharassa ja koska matka on niin tolkuttoman pitkä, he eivät käy kotona edes viikottain. Koulurakennus on edelleen käytössä, hotellina.
Auringon laskiessa pilviverho vilautti vielä vähän vuoren huippuja. Olisin kaivannut lisäksi rauhaa taivaanrannanmaalaamiselle, mutta Ghorepanin kylä oli siihen ihan liian vilkas.
Illalliseksi maistoin jakkia, Harka suositteli. Parempaa se oli kuin edelliset perunamomot - kalliimpaakin.
Seuraavan päivän kokemuksista tekstissä Poonhill trek, 3. paiva
Ja viimeisestä päivästä ttekstissä Poonhill trek, 4.päivä
Yö meni levätessä paksun peiton alla, silkkipussissa, pitkähihaisessa aluspaidassa. Kun auringon noustessa plopsautin korvatuplat pois, kuulosti siltä, että koko guesthouse olisi jo hereillä. Ikkunasta avautuva maisema oli silmää hivelevä ja taisin kirjoittaa jonkun runonkin siinä. Harka oli kertonut rukoilevansa shiva-jumalalta selkeää säätä ja ilmeisesti jumala kuuli hänen rukouksen. Hyvä, sillä minä olin liian väsynyt rukoilemaan kristityn Jumalalta sitä samaa.
Pitkään en jaksanut sängyssä pyöriä, joten puin päälle ja astuin ulos. Kohtasin Annapurna Southin ja Himchulin huiput - kaukaisuudessa, mutta lähempänä kuin koskaan.
Aamupala oli kuitenkin tilattu vasta kahdeksaksi, joten oli hyvin aikaa katsella maailmaa lähellä ja kaukana.
Dal ja Isabel olivat jo aamupalalla. Sen jälkeen Dal tuli juttelemaan ja kysyi lisää WHR:stä. Annoin hänelle järjestön nettisivujen osoitteen. Nuori mies oli mietteliään oloinen ja minä jäin miettimän häntä. Miksi älykäs, kielitaitoinen ja selkeästi peruskoulua enemmän opiskellut mies tekee trekkioppaan pienipalkkaista työtä? Hänessä olisi potentiaalia moneen muuhunkin. En muista, mikä oli hänen koulutus, mutta muistan hänen heti alkuvaiheessa kertoneen, että hänen piti kerran matkustaa Suomeen johonkin konferenssiin (kuka tahansa nepalilainen ei saa kutsua konferenssiin ulkomaille), mutta ei saanut viisumia. (Nepalilaisen on todella vaikea saada viisumia ulkomaille. Tarvitaan yleensä kutsukirje, eikä sekään aina riitä.) Vaikka tapasimme kaksikon vielä seuraavanakin päivänä, ei pitkällisiin keskusteluihin valitettavasti tullut tilaisuutta. Toivoisin, että saisin vielä kuulla Dalista.
Matka jatkui, alkuun portailla. Kysyin oppaalta, että onko nyt seuraavat 3500 porrasta? Hän sanoi, että ei, vaan välillä olisi tasaistakin, mutta ilmeisesti noustaisi ylöspäin. Siinä vaiheessa oli jo Harkan perussoundit tuttuja, kuten myös tsemppisanat: "Slowly, slowly, slowly." Tästä päivästä olisi tulossa huomattavasti helpompi kuin edellisestä.
Poissa oli ensimetrien turbovauhti. Hyvä, sillä nyt ehdin pysähtyä kuvaamaan, milloin rakennuksia, milloin ihmisiä, eläimiä tai perhosia. Harka ja Kata odottelivat aina jossain mutkassa.
Maisemat ja polku olivat mukavampia kuin ensimmäisenä päivänä. Ylitimme sadekautta odottelevia puroja - eli vesiputoukset olivat onnettomia noroja. Aasi- ja muulilaumat ohittelivat meitä, me ohittelimme muita trekkaajia ja he meitä. Aloin pohtia koko himalajan trekkauksen eettisyyttä: länkkärit puuskuttavat kevyiden päiväreppujen kanssa, maksavat agenteille 10$ päivältä oppaasta, oletettavasti kantajasta saman verran - mutta kuinka paljon itse tekijä saa tuosta summasta? Sitä en tiedä, enkä kehdannut kysyä. He syövät kuitenkin samaa kallista ruokaa kuin mekin. Se kallis ruoka kuskataan aasikyydillä ylös. Roskien kohtalosta en tiedä, mutta arvelen, ettei se välttämättä ole kovin luontoa kunnioittava. Mietin, olisiko eettisempää trekkausta, jos kukin ottaisi omat eväät mukaan? Toisaalta, syömällä vuoristossa annat monille ihmisille elannon. Luontoturismin riski on kuitenkin, että se tuhoaa luontoa eli sitä itseään, miksi turismi on syntynyt. Polut olivat paljon käytetyn näköisiä.
Ristiriitaisista mietteistä huolimatta nepalilainen luonto kietoi minut pauloihinsa askel askeleelta. Polku ja maisema ei enää ollut yksitoikkoista ja tylsää. Pysähdyimme taas pieneen ja yksinäiseen ravintolaan lounaalle. Meitä ennen yksi trekkeri odotti omaa ateriaansa, me tilasimme omamme. Odotellessa Harka otti päivätirsat ja me teimme mitä teimme. Ihmettelimme, mitä ovat punaiset puut rinteillä? Kauniita ovat ja otin jokusen kuvan. Ohi kävelevistä trekkaajista vain yksi pari piipahti katsomaan ruokalistaa, mutta ei tilannut mitään. Katsoin ihmisten kenkiä: osa meni vaelluskengissä, mutta joillakin oli lenkkareita, jopa sandaaleita. Olin onnellinen vaelluskengistä, koska ne ovat nilkalle ja jaloille paremmat epätasaisessa maastossa. Onnettomuuden sattuessa kuljetus lähimpään sairaalaan on hankala ja kallis, joten en leikkisi huonoilla varusteila.
Ne punaiset puut ovat muuten rhodon-puita, oikeasti!! Eli alppiruusuja eli juuri niitä, joita jalostetaan Helsingin Pohjois-Haagassa alppiruusupuistossa. Nyt pääsin kävelemään ja nauttimaan maailman suurimassa rhodon-metsässä.
Kuvat eivät kerro fiiliksestä juuri mitään, mutta edellisen päivän pettymys oli poissa. Näin vain vilauksen vuorista, mutta alppiruusujen lumoava väri ja tuoksu toivat vastinetta rahoille!!!
Ghorepaniin saavuimme hyvissä ajoin. Ensin piti vain rekisteröityä turistipoliisille. Harka teki sen meidän puolesta, mutta olisimme voineet tehdä sen itsekin. Siitä oli enää pieni pyrähdys hotellille.
Hotelli oli Ghorepanin rinteellä ylimpänä. Siitä olisi lyhyt matka seuraavana aamuna Poonhillin huipulle auringonnousua katsomaan. Sen lisäksi hotellin edestä aukeni tämä panoramanäkymä. Itse huone oli 350NPR/hlö kahden hengen huoneessa, omalla kylppärillä, näkymä sisäpihalle. Rakennus oli hieman vankempi kuin edellisen yön guesthouse, mutta tunnelma oli etäisempi, ikäänkuin kylmempi.
Suihkun aikana oli pilvi peittänyt vuoret. Onneksi ei punaista metsää: sitä näytti olevan kaikkialla kukkuloiden rinteillä.
Ilta oli pitkä, koska trekkipäivä oli lyhyt. Ehkä siksi Harka ehdotti meille käyntiä museossa. Se löytyi nepalilaiseen tyyliin kysymällä kolme kertaa matkan varrella, missä museo on. Viimeinen vastaaja lähti itse avaamaan ovia. Tavara museossa näytti siltä, että olisin ostanut sieltä jonkun korin, ellen olisi ollut trekkaamassa (tuskin niitä olisi edes myyty).
Harka näytti, miten toimii kirnun tapainen purnukka. Museossa oli myös nepalilainen versio myllynkivestä. Kivi oli huomattavasti pienempi ja pienemmällä reillä varustettu kuin meidän vastaava. Lähtiessä tungimme donation-boxiin 20NPR.
Pihan toisella puolella oli vanha koulurakennus, jonka alkuperäinen toiminta on lopetettu 15 vuotta sitten. Oppilaat käyvät koulunsa Pokharassa ja koska matka on niin tolkuttoman pitkä, he eivät käy kotona edes viikottain. Koulurakennus on edelleen käytössä, hotellina.
Auringon laskiessa pilviverho vilautti vielä vähän vuoren huippuja. Olisin kaivannut lisäksi rauhaa taivaanrannanmaalaamiselle, mutta Ghorepanin kylä oli siihen ihan liian vilkas.
Illalliseksi maistoin jakkia, Harka suositteli. Parempaa se oli kuin edelliset perunamomot - kalliimpaakin.
Illan pimennyttyä, aterioidessamme ikkunan vieressä, kukkulalta alas tuli pienten valojen jono. Osa turisteista oli käynyt katsomassa auringonlaskua Poonhillin päältä. Meitä odotti aikainen herätys ja kansainvaellus kukkulan laelle, melkein 300m ylöspäin.
Seuraavan päivän kokemuksista tekstissä Poonhill trek, 3. paiva
Ja viimeisestä päivästä ttekstissä Poonhill trek, 4.päivä
Kommentit
Lähetä kommentti