Projektin toteutus - vol. 2 (Sunakothi)

Pääsimme ja ehdimme toteuttamaan projektia toiseenkin ryhmään, Sunakothiin. Sinne on meiltä vain puolen tunnin matka. Ryhmänvetäjä Sabita on koko naisporukan nuorin, vain 30-vuotias. Hän menetti miehensä liikenneonnettomuudessa noin seitsemän vuotta sitten. Nykyään hän opiskelee, tekee töitä ja toimii vapaaehtoisena WHR:n paikallisosastossa. Olimme tavanneet Sabitan kerran aiemminkin, joten ryhmään oli helpompi mennä. Sabita osaa myös hieman englantia, joten kommunikointi tulisi olemaan suoraviivaisempaa kuin Dharmasthalissa.

Dharmasthalin toteutuksesta voit lukea blogitekstistä: Projektin toteutus vol. 1
Suunnittelusta voit lukea postauksesta: "My beautiful life" -projektin suunnittelu

Sunakothissa erehdyimme ensin piipahtamaan terveyskeskuksen tapaiseen paikkaan, mutta harharetki oli nopea ja lyhyt: oikea paikka oli viereisessä rakennuksessa. Siellä oli kahdeksan naista sekä Sabita huopien ja vaahtomuovisten alustojen päällä puuhastelemassa Newari-tyyppisiä kenkiä. (Kutsuvat WHR:llä sitä Chhahari-ohjelmaksi eli ryhmä valmistaa tuotteita, joita sitten myydään eteenpäin.) Punaisesta sametista valmistettuja tohveleita ja sandaaleita kirjotaan kultalangalla ja/tai koristellaan erilaisilla helmillä ja paljeteilla (tai jätetään koristelematta). Samassa tilassa pidetään sisustuksen perusteella myös karateharjoituksia ja seinän takana olevan sahan tuoksu ja ääni kantautui meille seinässä olevien pienten reikien kautta. Kata huomautti minulle hetken istuttua, että jos maa alkaa täristä, kannattaa juosta heti ulos: se tiilirakennus romahtaisi ensimmäiseten joukossa.

Istuimme muiden seuraan alas ja katselimme ja tutkimme kenkiä. Olimme tälläkin kertaa varautuneet siihen, että projektia ei saa toteutettua. Selitimme ensin projektin idean Sabitalle, joka vaikutti ymmärtävän, mutta kenkien teko jatkui verkkaiseen tahtiin: käsityönä neulan, langan, saksien, mattoveitsien ja liimapurkkien parissa. Mitään suojaimia ei (tietenkään) ollut.

Yritimme varovaisesti kysellä, missä vaiheessa otettaisi kamerat esille - ja vähitellen nostimme kameroita laukusta lattialle. Kenkien teko kuitenkin vain jatkui. Sabita kertoi heidän tekevän kenkiä yhdestätoista kolmeen, mutta koska meillä ei varsinaisesti ollut kiire toisaalle, otimme rauhallisesti paikkamme ringissä. Kenkämestari, joka puhui vähän englantia, kysyi Katalta, haluaisiko hän kokeilla kirjomista. Aikani katselin toimettomana ja kateellisena ennen kuin hoksasin kysyä, olisiko heillä toista neulaa, että minäkin voisin tehdä jotakin. Liimaaminen ei jostain syystä huvittanut, leikkaaminen olisi onnistunut, mutta olisin todennäköisesti ollut  liian tehokas. Kirjominen oli siis tarpeeksi hidasta hommaa.

Naiset seurasivat hymyssä suin, kun kirjoimme niskat kenossa, mutta oli ihan hauskaakin osallistua tällä tavalla kyseisen ryhmän toimintaan. Loppuvaiheessa yritin ainakin jollekin selittää, että emme suinkaan ole ensimmäistä kertaa neulan ja langan varressa, vaan kyllä meillä Suomessakin opetetaan saman kaltaisia taitoja (tai ainakin 20 vuotta sitten opetettiin).

Kello kävi jo yli kahta, emmekä edelleenkään olleet ottaneet kameroita huomioon. Pari naista haki isot termospullot ja kassillisen mariekeksejä, joista jaettiin jokaiselle pari kourallista. Samoihin aikoihin paikalle tuli mieshenkilö, joka oli selkeästi tuttu ainakin osalle naisista. Kielestä en paljoa ymmärtänyt, mutta ilmeisesti heitä edelleen huvitti kahden blondin kirjominen. Vähitellen mies otti kontaktia myös meihin ja sukulaisuussuhde selvisi - kuten myös se, että hän oli tullut meille tulkiksi.


Projekti esiteltiin naisille, kerrottiin muutamalla symbolilla, mitä kameralla voi tehdä. Tilanne oli erittäin rauhallinen, mutta en tiedä, menikö mitään perille ennen kuin kamera oli omissa hyppysissä.

Tulkki sanoi myöhemmin, että siinä on tosiaan ihan riittävästi opettelemista heille, että laittaa kameran päälle ja pois päältä, ottaa kuvia ja katsoo kuvia. Poistaminen tuntui olevan suurimmalle osalle liian vaikeaa (joissakin kameroissa se on meillekin vaikeaa). Tilanteessa oli myös jotakin noloja seikkoja: olimme unohtaneet yhden kameran kotiin, kaikissa ei ollut muistikorttia ja siten erittäin vähän tilaa.

Tulkki passitti pienen henkilökohtaisen opastuksen jälkeen lauman ulos niitylle harjoittelemaan.   Siitä vinkkelistä katsottuna naiset olivat innostuneita, kuten myös ilmeet pienen harjoittelun jälkeen kertoivat puuhan ilahduttavan heitä.

Porukan juniorina Sabita jättäytyi ulkopuolelle ja osaltaan opasti naisia kameran käytössä, mikä ilahduttaa myös tulevaisuutta ajatellen: aiomme lahjoittaa kaksi kameraa Sabitan ryhmään.

Toinen tapaaminen oli sovittu viikon päähän perjantaille. Viikolla Sabita laittoi viestiä, että yhdestä kamerasta on akku loppu. Tarkempia tietoja emme saaneet, joten otimme mukaan varavirtalähteen ja varapattereita.

Aamulla saimme viestiä Sabitalta, että hän myöhästyy. Lähdimme kuitenkin ajoissa liikkeelle ja olimme ajoissa perillä. Paikalla oli osa naisista ja loputkin tulivat suhteellisen ajoissa.

Lattialle levitettiin huopa ja vaahtomuovialusta ja aloimme latailla ensimmäisiä kuvia. Tällä kertaa ongelmana oli, ettei kuvankatseluohjelma toiminut. Kata otti ohjelmisto-ongelman ratkaistavaksi ja minä otin valokuvapakan esiin. Yritin kielimuurin yli selittää, että "valitse yksi kuva ja kerro sen avulla, mitkä on fiilikset tästä projektista", mutta asia meni heti siihen, että naiset katsoivat kuvia, puhuivat niistä omalla kielellään eli me emme ymmärtäneet mitään. Touhu näytti siltä, että kuvia katsottiin tarkkaan. Voimauttavaa sekin.

Kun Kata vihdoin onnistui saamaan kuvia koko näytön kokoisiksi, aloitimme yhdessä katsomisen. Kommentoinnissa käytin tehokkaasti nepalin kielen sanastoani: ramro = hyvä/kaunis.

Ehdimme katsoa kolme kameraa, kunnes Sabita ja tulkki saapuivat. Sen myötä kommunikointikin monipuolistui. Tosin kuvien katselu oli kaiken aikaa hieman sekavaa hässäkkää.

Kun kysyimme ensimmäiseltä naiselta, minkä kuvan hän haluaisi teetettäväksi, hän sanoi, että "yksi ei riitä, pitää saada kaksi" - hyväksyimme sen mukisematta.

Kuvia oli otettu ihmisistä, eläimistä, luonnosta ja kodista, mutta myös mielenkiintoisista kuvakulmista. Alla muutama esimerkki heidän valitsemista kuvista.

Kun oli palautteen aika, yritin kertoa englanniksi sen, että valitse lattialla olevista kuvista se, joka kertoo, mitä pidit tästä projektista. Kerroin omasta fiiliksestä orava-kuvan avulla: naiset olivat innokkaita ja "nälkäisiä" kuin kuvassa oleva orava. Ohje joko muuttui matkalla tai sitä ei kuunneltu, sillä naiset ryhtyivät analysoimaan kuvia, ilman viittauksia omiin fiiliksiin. Ei huono vaihtoehto sekään, sillä kuvien katselu ja analysointikin voi olla kokijalle voimaannuttava kokemus. Osa naisista oli hieman vaisumpia erityisesti kuvien katselun suhteen, mutta pyrin nostamaan heitä innokkaampien ohi. Palaute oli luettava sanattomasta viestistä (ottaen huomioon, että nepalinkielinen puhe on meille sanatonta).

Kuvien katselun jälkeen naiset halusivat kysyä meiltä Suomesta. Ensimmäisenä he halusivat tietää, mikä on yksinäisten naisten asema Suomessa? Kerroin muunmuassa, että meillä naimattomuus on ihan tavallista ja nainen voi päättää meneekö naimisiin ja kenen kanssa. Kerroin myös, että meidän järjestelmässä on pieni tuki (benefit) erityisesti leskille, oli hän mies tai nainen. Ja että jos pariskunnalla on lapsia, myös he saavat tämän rahan.

Keskustelu ajautui muutamaan otteeseen mielestämme hieman väärille raiteille. Tulkki esitti omia kriittisiä mielipiteitään maan hallituksesta ja jopa WHR:n toiminnasta. Puhuimme asiasta jälkeenpäin ja koimme argumentit ajatuksia herättävänä, mutta että konteksti oli väärä. Pyrimme palauttamaan aiheet naisia kiinnostaviin aiheisiin ja kysymyksiä tuli myös suomalaisesta avioliittokäytännöstä.

Olimme jo ostaneet newari-sandaalit ja ajattelimme lähteä. Kolmas tapaaminen oli jo sovittu seuraavan viikon sunnuntaille. Nälkä hiipi. Mutta Sabita sanoi, että kohta olisi newari-lounas, joten emme millään voineet poistua. Nälän lisäksi hiipi kauhu elintarvikehygieniasta - tai sen puuttumisesta. Lounas katettiin sanomalehtien päälle, pölyiselle lattialle. Ruoka annosteltiin käsillä. Tuuli toi pihalta lisää pölyä, mutta se sentään täkäläisiäkin häiritsi ja ovi laitettiin kiinni.

Tulista ruokaa kammoksuvana tarkistin, missä on chiliä? Alhaalla oikealla näyttää olevan chilillä maustettuja valkosipulin ja jonkun muun sipulin palasia. Ajattelin jättää ne kokonaan syömättä, mutta Kata sanoi: "Syö noi valkosipulit, ettet saa ripulia!"

Söin ja yritin sammuttaa tulta Fantalla (ei taida olla ihan perinteisintä newari-juomaa). Mahat täynnä astuimme ulos ja jäimme mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tapaamista. Sabita pyysi varaamaan koko sunnuntaipäivän, koska hän haluaa näyttää meille vähän Sunakothia.

P.S. En saanut ripulia.