Projektin lopetus ja lahjoitetut kamerat

Se, että saamme käyttöön yhdeksän kameraa kaapeleineen, on haasteellisempi juttu kuin uskoisi. Lähtökohtaisesti piti luottaa siihen, että kamerat toimii ja kaikki tarvittavat kaapelit ovat mukana ja muistikortit tyhjennettyjä. Näin ei kaikkien kohdalla ollut. Yksi ei toiminut, toisessa ei ole kaapelia kuvien siirtoa varten, kolmas oli täynnä jonkun meille tuntemattoman henkilön vanhojenpäiväkuvia. Neljäs oli muuten vain hankala käyttää ja joku oli vahingossa onnistunut saamaan panorama-asetuksen päälle - mutta kuvien poistaminen oli hankalaa. Säädöistä huolimatta saimme kuvien tulostuksenkin hoidettua kunnialla.

Tulostetut kuvat ja lahjoitetut kamerat saatiin toimitettua noin kaksi viikkoa ennen lähtöä. Dharmasthalin keikka oli lyhyt, vähäeleinen ja vaatimaton. Sunakothissa pitkä, muodollinen ja osittain ihan hauskakin.

Dharmasthalin ryhmänvetäjä ja hänen tulkkina toiminut poikansa olivat melko kiireisiä ja siksi luovutus oli nopea. Paikalla oli lisäksi vain yksi ryhmän naisista. Lyhyen tapaamisen jälkeen lähdimme kävelemään Dharmasthalin kylänraitille. "Tää on niinku joku sotatanner." - sanoi Kata. Tiilikasoja, romahtaneita taloja, väliaikaisiksi tarkoitettuja aaltopellistä kyhättyjä majoja sekä rakennustyömaita ja uusia taloja. Näky oli pysäyttävä. Maanjäristykset ja niiden seuraukset ovat näille ihmisille todellisuutta, joka ei ole ohi, kun uutisointi hiljenee.

Yleiskuvaa kylän raitilta

Kata, minä ja Shasi sekä kamerat

Sunakothissa oli toisenlainen meno ja meitä oli kehotettu varaamaan vierailuun koko päivä. Ryhmällä oli samana päivänä myös kenkäprojektin loppuseremoniat. Seremoniat alkoivat pienen odottelun jälkeen kutsumalla kaikki vieraat hallin etuosaan istumaan. Meidän lisäksi rivissä oli Sabita, kenkämestari, nuorempi ja vanhempi nainen sekä vanhempi mies.

Tämän jälkeen oli tervetuloseremoniat eli otsaan merkittiin punaisella jauheella tica, hiuksiin laitettiin kukka ja kaulaan tervetulohuivi. Yksi sytytti öljylamppuun tulen. Tämän jälkeen oli puhetta toisen perään, tulkki istui naisten joukossa ja me emme ymmärtäneet mitään. Suomalaisista tuli filippiiniläisiä (Finland vrt. Filipines) ja jos joku halusi sanoa meille jotakin, se sentään sanottiin englanniksi. Kutsuttu mies puhui pitkään ja naiset kuuntelivat keskittyneesti.

Aikanaan tuli meidän vuoro antaa kuvat ja kamerat. Siinä yhteydessä yritin hiipivän flunssan kourissa, spontaanisti sanoa muutaman sanan englanniksi (jota kukaan ei kääntänyt nepaliksi), mutta myöhemmin Sabita kysyi, olisiko meillä puhe? Ei ollut ja vaihtoehdoksi hän ehdotti tanssia. Kuiskasin Katalle, että harmi, etten ottanut nokkahuilua mukaan: olisin voinut puhaltaa vaikka "Olet maamme armahin Suomenmaa" ja keksiä siihen oman sanoman.

Sabita, kamerat ja me 

Seremonioiden jälkeen tarjottiin taas newari-lounas, tällä kertaa kertakäyttölautasilta ja saimme istua muovituoleilla (ja unohdimme uhrata muruset jumalille). Ruoka oli itkettävän tulista ja sitä lapettiin lautaselle vähän liikaa. Tarjosimme naisille jälkiruuaksi toffeekarkkeja ja jäimme odottamaan, mitä tapahtuisi. Olin hiipivässä flunssassa, joten tiesin etten tulisi kovin pitkää ja aktiivista päivää jaksamaan. Hyvästelimme Sabitan ja tulkin epämuodollisesti ja nyt silmäkulma kostui. Toivotin kaikkea hyvää Sabitalle ja sanoin, että ollaan yhteydessä facebookissa.

Ja tottakai ryhmäkuva (pienemmistä ryhmäkuvista en ollut kiinnostunut, mutta niitäkin otettiin).

Kaikki meni tähän asti oikein hyvin. Sosiaalisen median kautta tieto saavutti nopeasti myös ohjaajan ja hän laittoi illalla viestiä, että kameroiden luovutuksessa emme olleet noudattaneet sääntöjä: kamerat olisi pitänyt rekisteröidä ja merkata. Tätä emme tienneet etukäteen, mutta ymmärrämme jälkikäteen. Ohjaajamme oli antanut meille vapaat kädet projektin toteuttamisen suhteen ja ajattelimme sen koskevan myös kameroita. Sen lisäksi, että kameroita ei rekisteröity, ne oli jo luvattu kaikille aluetoimistoille, joita on seitsemän - kertomatta tästäkään meille mitään. Olisimme toimineet toisin, jos meillä olisi ollut tieto näistät kahdesta asiasta. Kuitenkin, lahjoittamalla kamerat henkilökohtaisesti suoraan ryhmiin halusimme varmistua siitä, että kamerat menevät alkuperäiseen tarkoitukseen: sen pienen ryhmän ulottuville, joiden kanssa saimme projektin toteuttaa. Kysyimme hienovaraisesti mahdollista palautusta, mutta ainakaan toinen ryhmistä ei siihen suostunut. Toivottavasti toinenkin saa pitää kameransa. Tämä ei ole enää meidän asia, koska olen tätä tekstiä viimeistellessäni jo poistunut maasta, mutta nämä kaksi ryhmää tulivat meille sen verran läheisiksi, etten toivo heille mitään ylimääräisiä ongelmia.

Alkutaisteluista huolimatta ja omien alkuperäisten suunnitelmien totaalisesta uudelleenmuokkauksesta huolimatta projekti onnistui. Sen ohella sain kokea haasteet tuodessani isoon ja hierarkiseen organisaatioon projektia, joka on mahdollista toteuttaa vain pienimuotoisesti. Olisi varmasti ollut helpompi toteuttaa se yksittäisessä lastenkodissa tai muun pienen toimijan yhteistyönä. Toteuttamisen haasteita ja hidasteita oli kulttuurierojen, kielimuurin ja hierarkisen toiminnan lisäksi heikko kommunikointi meidän ja ohjaajamme välillä. Kokonaisuus ei ollut täydellinen, mutta opetti paljon kansainvälisestä järjestötyöstä, kehitysyhteistyön haasteista,