Vihdoin perillä!

Matka meni ilman suurempia ongelmia. Helsingissä kaikki meni niin hyvin kuin voi. Qatar Airways kuulemma punnitsee pistoina käsimatkatavariuta. Check-in täti sanoi: "Kannat sitä kevyen näkösenä 🙂" Vinkki oli aiheellinen, koska minulla oli kaksi kiloa liikaa tavaraa.

Jo etukäteen meitä jännitti, miten 10 kameraa pääsee meidän mukana pyrki perille. Helsinki meni ongelmitta, Dohassa mentiin turvatarkastukseen jonon ensimmäisinä, peräkkäin. Molempien reput otettiin avattaviksi. Kata oli uhrina ensimmäisenä. Seurasin vierestä, kun Kata ihmetteli lievästi hermostuneena (väsyneenä) kun joka pussukka katottiin ja käänneltiin. Minä otin toisen taktiikan ja pysyin viileänä: Avasin ronskisti koko läpän ja kerroin, että minulla on yksi iso kamera ja kaksi pientä, laturit, jne. Ei niitä sen kummemmin pengottu. 

Toiselle lennolle meidät laitettiin yllättäin paalupaikalle, pisnes-kuokkaan eturiviin. Emme tienneet, miten bisnes-matkustajan kuuluu käyttäytyä, mutta lentoemot ainakin olivat erittäin kohteliaita ja avuliaita. Ruoka oli hyvää ja sitä oli sopivasti ja olosuhteet olivat muutenkin niin mukavat, että aterian jälkeen painuivat silmät umpeen hetkessä. Hereillä ollessa jännitettiin yhdessä.

Jännitettiinhän me, koko ajan enemmän ja enemmän! Siinä vaiheessa, kun pilvien päällä alkoi näkyä lumihuippuinen Himalaja, alkoi fiilis oikeasti nousta! NYT on se hetki, johon on ollut niiiiin pitkä aika ja jota on valmisteltu ja varmisteltu ties miten moneen kertaan! Kuvaa en valitettavasti saanut, koska kamera oli hattuhyllyllä ja kännykästä virta pois. Lumihuippujen edessä oli lumettomia huippuja, joiden yli lensimme. Se tunne, kun näet alhaalla olevan maailman, josta et tiedä yhtään mitään! Vuoren rinteillä kasvavat plantaasit, pienet kylät ja vuoristotiet, joiden arvelen välillä sortuvan, vaihtuivat nopeasti kaupunkimaisempaan laaksoon ja lopulta turvallisesti kovalle maalle. Sitä ei voi kuvailla, se täytyy kokea!

Kathmandun lentokenttä ei järin suuri ole, eikä sitä ihan viime vuosina ole paranneltu. Yksikerroksisen tiilirakennuksen käytäviä pitkin päädyimme ensin viisumipisteelle. Tyttö, joka opasti turisteja, vaikutti työhönsä tympääntyneeltä. En antanut asian heitä äiritä, vaan automaatilta siirryimme maksujonoon. Viisumin syy oli turismi ja vastaanottaja Sailo, vaikka emme siinä vaiheessa olleet olenkaan varmoja, onko Sailo meitä odottamassa. Automaatilta maksujonoon, jossa aikamme jonotettua työntekijä viuhtoi erään asiakkaan jälkeen loppua jonoa muihin jonoihin. Ei muuta vaihtoehtoa kuin kiilata viereiseen jonoon. Mfaksoin 85€, Kata 100USD. Ja passintarkastukseen, jossa poika oli pari astetta miellyttävämpi ja puheliaampi kuin tyttö automaattien vieressä. Hänen luota menimme turvatarkastukseen, jossa läpivalaisukuvia tuskin vilkaistiin ja portti sai huutaa vaikka kuinka paljon. Eipä siinä mittään, jos ei ketään kiinnosta. Toiseksi viimeinen jännitysmomentti oli laukut - jotka peloista ja odottelusta huolimatta tulivat moitteettomassa kunnossa. Pihalla meille kaupiteltiin takseja enemmän ku tarpeeks, mutta meidän katseet kiersivät odottelevien joukossa, kunnes bongasimme naisen, joka oli kirjoittanut lappuun meidän nimet. Helpotuksen huokaus! Kaikki hyvin!

Raahasimme kamppeemme taksiin, heitimme rinkat pienenpieneen peräkonttiin, jonka seurauksena takapenkin selkänoja kellahti eteenpäin. Etsimme takapenkillä turvavyötä ja kun yritin epätoivoisesti laittaa sitä kiinni, Sailo sanoi "You don´t need it." Alkuun ajattelin, että kyllähän tätä ilmaa voi hengittää, mutta 15min jälkeen luovutin ja laitoin maskin naamaan. Se ei ole kummallista täällä, vaan paikallisetkin käyttää maskeja.

Matkalla Sailon luokse näin niin paljon entuudestaan merkillisiä elämään liittyviä ratkaisuja, että en edes jaksanut juuri kuvata. Lehmiä laiduntamassa kuivuneen joen uomassa, hirmunen määrä sähköjohtoja joka tolpassa rullalla, pölyiset kadut, joilla autot, mopot, polkupyörät ja jalankulkijat sulassa sovussa sekaisin sekä yksi hääkulkue.

Perille päästiin ja ehdittiin vähän ihailla maisemia katolta. En edelleenään jaksanut ottaa kameraa esiin. Näissä kammottavan alkeellisissa olosuhteissa oleminen on kuitenkin kammottavampaa kuunneltavaa kuin että on niiden keskellä. Illan viiletessä James teki nuotion pihalle. Sen ääressä höpistiin hetki, mukana oli joku mies, joka asuu 8000m korkeudessa, mutta käy välillä Kathmandussa. Jossain vaiheessa nuotio siirrettiin keittiön lattialle.