"Lähden matkalle, vaikka en tiestäni mitään tiedä"
"Vautsi!"
"Olet rohkea!"
"Tulee varmasti hieno reissu!"
"Siistiä, kauanko sä oot siellä? Mitä sä teet siellä?"
"Musta ois niin kiva lähteä johonkin, mutta en mää pystyis!"
"Missä on Nepali?"
"Mitä sä sinne?"
Ihailua, kateutta, kannustusta, kiinnostusta ja paljon muuta, mitä en osaa rivien välistä lukea. Kun kerron kyselijälle tarkemmin Nepalista, tyypillinen kommentti voisi olla: "No huhhuh! Miten sä uskallat?"
"Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?"
- Tommy Tabermann -
Minusta kyse ei ole uskaltamisesta, eikä asiasta, jota kannattaisi kadehtia! Kadehtia ihmistä, joka kärsii kroonisesta kaukokaipuusta! Kadehtia ihmistä, joka kokee itsensä aina vähän ulkopuoliseksi ja olevansa vähän väärässä paikassa! Minusta hienoa on se, että muuttaa johonkin keskelle ei mitään, rakentaa sinne mökin ja elelee siellä hamaan hautaan asti - tyytyväisenä. Minä olisin korkeintaan kaksi vuotta ja sen jälkeen olisi pakko lähteä hippulat vinkuen ja kauas! Sitä on krooninen kaukokaipuu. Siihen ei helpota turistien pakettimatkat, vaan matkassa pitää olla joku kontakti paikalliseen väestöön ja kulttuuriin. Joku pointti. Nyt se on opiskelu/harjoittelu/vapaaehtoistyö, jonka suunnittelu alkoi jo vuosi sitten.
"On varmaan jännittävää"
Kyllä! Äiti sanoi sen pari päivää ennen lähtöä ja sanoinkin hänelle, että "Tuo on paras kommentti, mitä olen saanut!"
Fyysisesti lähden matkalle nyt, mutta mahassa on möyrinyt jo viikon. Sain nepalilais-suomalaiselta pariskunnalta kulttuurishokkia kuvien ja tarinoiden muodosta, shokin lievitystä viime syksyn vaihtarilta. Linkkejä ja vinkkejä satelee niin, että on jo aika lähteä! Loppujen lopuksi fiilistä kuvaa parhaiten sana: JÄNNITTÄÄ! Siitä huolimatta, että kaiki hoituu!
Kysymyksiä vilisee: Missä me asutaan? Missä me käydään "töissä"? Pitääkö jatkuvasti käyttää hengityssuojaimia? Saanko turistiripulin? Tulenko huijatuksi? Riittääkö rahat? Opinko tinkimään? Miten kestän hyväveli-verkoston asettamat haasteet: leviääkö pää vai opinko vain vastaanottamaan apua? Pääsenkö trekkaamaan ja jos niin minne? Miten kestän kohdata köyhyyden ja eriarvoisuuden?
Olen muistellut ja vertaillut n. 10 vuoden takaista lähtöä Latviaan. Näissä päivissä ei ole muuta samaa kuin lähtöstressi ja tunne, etten haluaisi lähteä. Mutta on pakko, koska minun vain on lähdettävä.. Muutto ulkomaille ja muutto ulkomaille. Kaksi eri asiaa, koska "ulkomaa" on kaikki muut paitsi Suomi eli meidän näkökulmasta 195 erilaista variaatiota. Siispä elämä Nepalissa tulee olemaan aivan toisenlaista kuin mikään aiemmin koettu. "Se kulttuurishokki on jotakin semmosta, mitä ei voi kuvailla. Se täytyy kokea! Ja se iskee kasvoille jo lentokentällä."
Koko paketti on vaan niin erilainen, että en voi aavistaa mitä se on! Latviassa näin ensimmäisen viikon ajan unta Suomesta - ja aamulla olisin mieluiten painanut silmät kiinni ja palannut Suomeen. Masentuneenakin oli helpompi nousta ylös! Nyt mukana on vertaistukena Kata, jonka kanssa voidaan yhdessä itkeä tai nauraa, kumpi tuntuu sopivammalta. :D
Päässä soi Niilo Rauhalan kirjoittaman laulun sanat:
"Lähden matkalle vaikka en
tiestäni mitään tiedä.
Kuljen rinnalla enkelten,
joilta ei valoa viedä.
Vaikka en tunnekaan matkaa
keväästä riennän kesään.
Niinkuin lintunen pesään
lentää ja lentoaan jatkaa."
En voi aavistaakaan, millainen ihminen olen kolmen kuukauden kuluttua. Lähden avoimella mielellä, luottavaisena ja nöyränä, en niinkään rohkeana. Ilman luottamusta Jumalan johdatukseen (lukija saa kutsua sitä vaikka kohtaloksi, tuuriksi tai tähtien asennoksi) en ehkä pystyisi lähtemään.
"Olet rohkea!"
"Tulee varmasti hieno reissu!"
"Siistiä, kauanko sä oot siellä? Mitä sä teet siellä?"
"Musta ois niin kiva lähteä johonkin, mutta en mää pystyis!"
"Missä on Nepali?"
"Mitä sä sinne?"
Ihailua, kateutta, kannustusta, kiinnostusta ja paljon muuta, mitä en osaa rivien välistä lukea. Kun kerron kyselijälle tarkemmin Nepalista, tyypillinen kommentti voisi olla: "No huhhuh! Miten sä uskallat?"
"Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?"
- Tommy Tabermann -
Minusta kyse ei ole uskaltamisesta, eikä asiasta, jota kannattaisi kadehtia! Kadehtia ihmistä, joka kärsii kroonisesta kaukokaipuusta! Kadehtia ihmistä, joka kokee itsensä aina vähän ulkopuoliseksi ja olevansa vähän väärässä paikassa! Minusta hienoa on se, että muuttaa johonkin keskelle ei mitään, rakentaa sinne mökin ja elelee siellä hamaan hautaan asti - tyytyväisenä. Minä olisin korkeintaan kaksi vuotta ja sen jälkeen olisi pakko lähteä hippulat vinkuen ja kauas! Sitä on krooninen kaukokaipuu. Siihen ei helpota turistien pakettimatkat, vaan matkassa pitää olla joku kontakti paikalliseen väestöön ja kulttuuriin. Joku pointti. Nyt se on opiskelu/harjoittelu/vapaaehtoistyö, jonka suunnittelu alkoi jo vuosi sitten.
"On varmaan jännittävää"
Kyllä! Äiti sanoi sen pari päivää ennen lähtöä ja sanoinkin hänelle, että "Tuo on paras kommentti, mitä olen saanut!"
Fyysisesti lähden matkalle nyt, mutta mahassa on möyrinyt jo viikon. Sain nepalilais-suomalaiselta pariskunnalta kulttuurishokkia kuvien ja tarinoiden muodosta, shokin lievitystä viime syksyn vaihtarilta. Linkkejä ja vinkkejä satelee niin, että on jo aika lähteä! Loppujen lopuksi fiilistä kuvaa parhaiten sana: JÄNNITTÄÄ! Siitä huolimatta, että kaiki hoituu!
Kysymyksiä vilisee: Missä me asutaan? Missä me käydään "töissä"? Pitääkö jatkuvasti käyttää hengityssuojaimia? Saanko turistiripulin? Tulenko huijatuksi? Riittääkö rahat? Opinko tinkimään? Miten kestän hyväveli-verkoston asettamat haasteet: leviääkö pää vai opinko vain vastaanottamaan apua? Pääsenkö trekkaamaan ja jos niin minne? Miten kestän kohdata köyhyyden ja eriarvoisuuden?
Olen muistellut ja vertaillut n. 10 vuoden takaista lähtöä Latviaan. Näissä päivissä ei ole muuta samaa kuin lähtöstressi ja tunne, etten haluaisi lähteä. Mutta on pakko, koska minun vain on lähdettävä.. Muutto ulkomaille ja muutto ulkomaille. Kaksi eri asiaa, koska "ulkomaa" on kaikki muut paitsi Suomi eli meidän näkökulmasta 195 erilaista variaatiota. Siispä elämä Nepalissa tulee olemaan aivan toisenlaista kuin mikään aiemmin koettu. "Se kulttuurishokki on jotakin semmosta, mitä ei voi kuvailla. Se täytyy kokea! Ja se iskee kasvoille jo lentokentällä."
Koko paketti on vaan niin erilainen, että en voi aavistaa mitä se on! Latviassa näin ensimmäisen viikon ajan unta Suomesta - ja aamulla olisin mieluiten painanut silmät kiinni ja palannut Suomeen. Masentuneenakin oli helpompi nousta ylös! Nyt mukana on vertaistukena Kata, jonka kanssa voidaan yhdessä itkeä tai nauraa, kumpi tuntuu sopivammalta. :D
Päässä soi Niilo Rauhalan kirjoittaman laulun sanat:
"Lähden matkalle vaikka en
tiestäni mitään tiedä.
Kuljen rinnalla enkelten,
joilta ei valoa viedä.
Vaikka en tunnekaan matkaa
keväästä riennän kesään.
Niinkuin lintunen pesään
lentää ja lentoaan jatkaa."
En voi aavistaakaan, millainen ihminen olen kolmen kuukauden kuluttua. Lähden avoimella mielellä, luottavaisena ja nöyränä, en niinkään rohkeana. Ilman luottamusta Jumalan johdatukseen (lukija saa kutsua sitä vaikka kohtaloksi, tuuriksi tai tähtien asennoksi) en ehkä pystyisi lähtemään.
Kommentit
Lähetä kommentti