Vapaapäivä ja työpäivä
Miten täällä voi parhaiten viettää vapaapäivää?
Paras tapa on lähteä kaupungista pois. Paikallisilla ei käsittääkseni ole siihen kovin paljoa mahdollisuuksia ja silloin ku on, vapaapäivän syy määrittelee, minne on mentävä (äidin, isän, veljen, tms luokse). Vain ulkomaalaiset ovat vapaita viettämään vapaapäivänsä miten huvittaa.
Lauantain vointi oli sen verran heikko, etten lähtenyt mihinkään, vaan ajattelin levätä omassa sängyssä ja hiljaisuudessa. Kaupungin muuhun äänimaailmaan verrattuna asunto on hiljainen, mutta flunssaiselle meluisa. Koiran haukunta, ohi ajavat moottoriajoneuvot ja niiden tööttäilyt, polkupyöräkaupustelijoiden huutelut, lehmän ammuminen, naapurin kaivon kitinä, isäntäpariskunnan keskustelu, yli lentävät lentokoneet ja monet muut äänet varmistivat, ettei mieli päässyt lainkaan lepäämään. Iltapäivän kaksi hidastempoista ja lyhyttä kävelylenkkiä rentouttivat enemmän kuin puolen päivän vuodelepo. Vähitellen hiipi inho koko kaupunkia, sen asukkaita ja varsinkin ilmastoa kohtaan. Toinen päivä olisi varmasti saanut aikaan vihan. Päätin, että seuraavana päivänä otan särkylääkkeen ja lähden Katan mukana kasvitieteelliseen puutarhaan.
Olo olikin hiukan parempi ja olimme mukana kokemassa, kuinka paljon nepalilaisia mahtuu pieneen Hiaceen.
Yksi länkkärin leveä olkapää tunki ikkunasta ulos koko 10km matkan kaupungista ulos, hengitysilmaan, katsomaan vihreyttä, nauttimaan elämästä ilman melua - tai no, liikenteen melusta pääsimme. Istahdimme suihkulähteen äärelle rentoutuaksemme, kunnes paikalle alkoi lappaa aina vain enemmän ja enemmän koululaisia. Ujosti kuvasin heitä suihkulähteen ohuen vesisuihkun läpi, mutta koululaiset olivat rohkeampia. Kävimme seuraavanlaisia keskusteluja:
"Hello!"
"Hello! How are you?"
"Fine, thanks! And you?"
"Fine, thanks!"
"Where are you from?"
"From Finland."
"Can I take a selfie with you?"
Se siitä rauhasta. Aluksi ajattelin, että mitäpä tuossa, jos ottavat selfien minun kanssa. Tuntui huvittavalta. Mutta kun oli viisi tyttöä pyytänyt saada ottaa selfietä, alkoi puuduttaa. Jokunen poika tuli myös ja minä pitemmällä kädellä otin pojalle selfien. Eri ikäisiä lapsia oli varmaan tuhat (no okei, 500 ei ole yhtään liioteltu) ja kun porukka näytti valuvan takaisin päin, vaihdoimme paikkaa, ettei sama selfierumba toistuisi. Löysimme yksittäisen penkin, johon istuimme. Otin yhden maisemakuvan ja kuvassa olevat teinipojat tulivat vähän ujohkosti meidän luokse noudattaen alkuun samaa keskustelukaavaa. Heidän kielitaito oli sen verran perempi, että heidän kanssaan pystyi hetken keskustella. He kysyivät Suomen ilmastosta ja näytin kännykästä muutaman kuvan, jotka oli otettu vähän ennen lähtöä. Pojat olivat 15-17-vuotiaita, 9. Luokkalaisia (eli heillä on vielä vuosi peruskoulua). Jossakin vaiheessa heitä alkoi kiinnostaa myös meidän iät. Oliko kyse kohteliaisuudesta vai mistä, mutta he arvelivat meitä n. 15 vuotta nuoremmiksi. "Your body look like 18-22 year old." :D Olisi tehnyt mieli sanoa, että juuri nyt tuntuu ruumissa, että olen tuplasti sen ikäinen.
Sen lepopäivän päätteeksi kävimme syömässä ensimmäisenä päivänä hyväksi koetussa ravintolassa, paikallista ruokaa paikalliseen hintaan. Paikasta saa tilattua kaikenlaista: keittoja, momoja, nuudeli-juttuja, naan-leipää, pizzaa, hampurilaisia, spagettia ja lihapullia ja vaikka mitä muuta. Mahan saa täyteen ja limupullon tyhjäksi alle 200 rupialla. Tykkään Nepalista vähän enemmän.
Ensimmäinen kokonainen työpäivä
Matkustimme bussilla noin tunnin. (Julkisisita kulkuvälineistä ja liikennekulttuurista kerron eri postauksessa, se on sen verran pitkä tarina) Bussipysäkiltä kävelemme noin 10 minuuttia ja käännymme kujalle, jossa hädin tuskin mahtuu väistymään vastaantulevaa jalankulkijaa, kumarrumme sisään noin 1,4 m korkeasta rautaportista ja kierrämme kulman taakse ovesta sisään respaan. Respan työntekijä neuvoo meitä menemään neuvotteluhuoneeseen, joka on itse asiassa ihan kiva ja rauhallinen paikka. Kaivamme laitteemme repuista ja ihmettelemme, mitä tässä nyt? Röijyihin kääriytyneinä yritämme selvittää, mitä me tässä oikeastaan tänään tehdään? Hieman yli puoli yhdeltätoista menen kurkkaamaan, olisiko Uma paikalla (klo 10 ei vielä ollut) ja hän pyytää meitä luokseen. Luovutan hänelle yhden lahjoituksena saaduista kameroista, minijärkkärin - sitä emme ehkä tarvitse valokuvausprojektissamme. Luovutus piti saada dokumentoitua siten, että minä ojennan kameran Umalle ja eräs toimiston miehistä otti tästä kuvan. Kiitos myös Anulle, kameran lahjoittajalle! :)
Toimistopäivinä WHR tarjoaa meille lounaan, joka syödään katolla, aaltopeltisen katoksen alla. Maisemat ovat mitä mainioimmat, jos vain tuuli pyyhkii pölypilven pois. Tänään ei pyyhkinyt. Lounaaksi oli momoja ja tällä kertaa saimme jotenkin selitettyä, että vain Kata on kasvissyöjä, minulle käy kaikki. Lounaalla kaksi suomalaista istuu tuppisuuna - ei siksi etteikö olisi asiaa, vaan siksi etteivät he ymmärrä nepalia.
Ensimmäinen päivä oli volunteer-lomakkeen täyttämistä ja volunteer-kortin tekemistä. Kumpikin jäi kesken. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta "Widows in rural and urban" - helppo juttu olisi kertoa aiheesta suomeksi ihmisille, jotka eivät tiedä aiheesta mitään. Pientä jännitystä on kertoa englanniksi ihmisille, jotka ovat tehneet työtö vuosia aiheen parissa. Homma jäi vähän kesken, mutta jatkamme sen huomenna loppuun, kun toiset viettävät hindulaisten suurta juhlaa. Paras pysyä poissa isommilta temppeleiltä.
Työpäivämme on kuusituntinen, eikä sitä kovin tarkasti valvota. Tänään läksimme hiukan etuajassa, jotta ehtisimme ajoissa Suomen suurlähetystöön. Heremaps opasti ihan vinoon ja lopulta kävelimme kolminkertaisen matkan.
Sinä aikana kysyimme, missä on "Finnish embassy", mutta ihmiset eivät ymmärtäneet. "Finland embassy" oli tutumpi termi ja ennen pitkää kadun päässä näkyi Suomen lippu. Ehdimme ajoissa, koska aikaa oli varattu melkein tunti 1,2km matkalle. Suurlähetystössä meille kerrottiin lyhyesti turvallisuudesta ja lähinnä siitä, mitä tehdä, jos maa järisee? Uutta oli se, että ei saa mennä portaisiin, koska se on usein rakennuksen heikoin kohta ja portaissa on myös suurempi kaatumisriski, kun maa ei ole vakaa. Vaikka kolme vuotta sitten maa tärähti kahteen kertaan vähän isommin, voi Nepalin läntisellä äärilaidalla järähtää isosti vaikka ensi yönä - tai sadan vuoden päästä. Jos isosti tärähtää, se tuntuu Kathmandussa asti. Mennään siis päivä kerrallaan.
Pienen briiffauksen jälkeen köröttelimme taas tunnin ruuhkabussissa. Kävin freesaamassa itseni haaleassa suihkussa, vaikka aurinko oli jo laskenut. Sailo oli laittanut meille sitruuna-hunaja-teet (dear mama!) ja James kyseli suomalaisista siemenpusseista, mistä oli kyse. Oli ruohosipulia ja timjamia, joista James ei ollut varma.
Päivän kruunasi edellisen työnantajan maksama lopputili. How nice! Rahaa tuli käytettyä vain 40 rupiaa, joten jäin aika rutkasti plussan puolelle. Huomenna on vuokranmaksun aika ja ehkä piipahdamme basaareilla. :)
Paras tapa on lähteä kaupungista pois. Paikallisilla ei käsittääkseni ole siihen kovin paljoa mahdollisuuksia ja silloin ku on, vapaapäivän syy määrittelee, minne on mentävä (äidin, isän, veljen, tms luokse). Vain ulkomaalaiset ovat vapaita viettämään vapaapäivänsä miten huvittaa.
Lauantain vointi oli sen verran heikko, etten lähtenyt mihinkään, vaan ajattelin levätä omassa sängyssä ja hiljaisuudessa. Kaupungin muuhun äänimaailmaan verrattuna asunto on hiljainen, mutta flunssaiselle meluisa. Koiran haukunta, ohi ajavat moottoriajoneuvot ja niiden tööttäilyt, polkupyöräkaupustelijoiden huutelut, lehmän ammuminen, naapurin kaivon kitinä, isäntäpariskunnan keskustelu, yli lentävät lentokoneet ja monet muut äänet varmistivat, ettei mieli päässyt lainkaan lepäämään. Iltapäivän kaksi hidastempoista ja lyhyttä kävelylenkkiä rentouttivat enemmän kuin puolen päivän vuodelepo. Vähitellen hiipi inho koko kaupunkia, sen asukkaita ja varsinkin ilmastoa kohtaan. Toinen päivä olisi varmasti saanut aikaan vihan. Päätin, että seuraavana päivänä otan särkylääkkeen ja lähden Katan mukana kasvitieteelliseen puutarhaan.
Olo olikin hiukan parempi ja olimme mukana kokemassa, kuinka paljon nepalilaisia mahtuu pieneen Hiaceen.
Yksi länkkärin leveä olkapää tunki ikkunasta ulos koko 10km matkan kaupungista ulos, hengitysilmaan, katsomaan vihreyttä, nauttimaan elämästä ilman melua - tai no, liikenteen melusta pääsimme. Istahdimme suihkulähteen äärelle rentoutuaksemme, kunnes paikalle alkoi lappaa aina vain enemmän ja enemmän koululaisia. Ujosti kuvasin heitä suihkulähteen ohuen vesisuihkun läpi, mutta koululaiset olivat rohkeampia. Kävimme seuraavanlaisia keskusteluja:
"Hello!"
"Hello! How are you?"
"Fine, thanks! And you?"
"Fine, thanks!"
"Where are you from?"
"From Finland."
"Can I take a selfie with you?"
Se siitä rauhasta. Aluksi ajattelin, että mitäpä tuossa, jos ottavat selfien minun kanssa. Tuntui huvittavalta. Mutta kun oli viisi tyttöä pyytänyt saada ottaa selfietä, alkoi puuduttaa. Jokunen poika tuli myös ja minä pitemmällä kädellä otin pojalle selfien. Eri ikäisiä lapsia oli varmaan tuhat (no okei, 500 ei ole yhtään liioteltu) ja kun porukka näytti valuvan takaisin päin, vaihdoimme paikkaa, ettei sama selfierumba toistuisi. Löysimme yksittäisen penkin, johon istuimme. Otin yhden maisemakuvan ja kuvassa olevat teinipojat tulivat vähän ujohkosti meidän luokse noudattaen alkuun samaa keskustelukaavaa. Heidän kielitaito oli sen verran perempi, että heidän kanssaan pystyi hetken keskustella. He kysyivät Suomen ilmastosta ja näytin kännykästä muutaman kuvan, jotka oli otettu vähän ennen lähtöä. Pojat olivat 15-17-vuotiaita, 9. Luokkalaisia (eli heillä on vielä vuosi peruskoulua). Jossakin vaiheessa heitä alkoi kiinnostaa myös meidän iät. Oliko kyse kohteliaisuudesta vai mistä, mutta he arvelivat meitä n. 15 vuotta nuoremmiksi. "Your body look like 18-22 year old." :D Olisi tehnyt mieli sanoa, että juuri nyt tuntuu ruumissa, että olen tuplasti sen ikäinen.
Sen lepopäivän päätteeksi kävimme syömässä ensimmäisenä päivänä hyväksi koetussa ravintolassa, paikallista ruokaa paikalliseen hintaan. Paikasta saa tilattua kaikenlaista: keittoja, momoja, nuudeli-juttuja, naan-leipää, pizzaa, hampurilaisia, spagettia ja lihapullia ja vaikka mitä muuta. Mahan saa täyteen ja limupullon tyhjäksi alle 200 rupialla. Tykkään Nepalista vähän enemmän.
Ensimmäinen kokonainen työpäivä
Matkustimme bussilla noin tunnin. (Julkisisita kulkuvälineistä ja liikennekulttuurista kerron eri postauksessa, se on sen verran pitkä tarina) Bussipysäkiltä kävelemme noin 10 minuuttia ja käännymme kujalle, jossa hädin tuskin mahtuu väistymään vastaantulevaa jalankulkijaa, kumarrumme sisään noin 1,4 m korkeasta rautaportista ja kierrämme kulman taakse ovesta sisään respaan. Respan työntekijä neuvoo meitä menemään neuvotteluhuoneeseen, joka on itse asiassa ihan kiva ja rauhallinen paikka. Kaivamme laitteemme repuista ja ihmettelemme, mitä tässä nyt? Röijyihin kääriytyneinä yritämme selvittää, mitä me tässä oikeastaan tänään tehdään? Hieman yli puoli yhdeltätoista menen kurkkaamaan, olisiko Uma paikalla (klo 10 ei vielä ollut) ja hän pyytää meitä luokseen. Luovutan hänelle yhden lahjoituksena saaduista kameroista, minijärkkärin - sitä emme ehkä tarvitse valokuvausprojektissamme. Luovutus piti saada dokumentoitua siten, että minä ojennan kameran Umalle ja eräs toimiston miehistä otti tästä kuvan. Kiitos myös Anulle, kameran lahjoittajalle! :)
Toimistopäivinä WHR tarjoaa meille lounaan, joka syödään katolla, aaltopeltisen katoksen alla. Maisemat ovat mitä mainioimmat, jos vain tuuli pyyhkii pölypilven pois. Tänään ei pyyhkinyt. Lounaaksi oli momoja ja tällä kertaa saimme jotenkin selitettyä, että vain Kata on kasvissyöjä, minulle käy kaikki. Lounaalla kaksi suomalaista istuu tuppisuuna - ei siksi etteikö olisi asiaa, vaan siksi etteivät he ymmärrä nepalia.
Ensimmäinen päivä oli volunteer-lomakkeen täyttämistä ja volunteer-kortin tekemistä. Kumpikin jäi kesken. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta "Widows in rural and urban" - helppo juttu olisi kertoa aiheesta suomeksi ihmisille, jotka eivät tiedä aiheesta mitään. Pientä jännitystä on kertoa englanniksi ihmisille, jotka ovat tehneet työtö vuosia aiheen parissa. Homma jäi vähän kesken, mutta jatkamme sen huomenna loppuun, kun toiset viettävät hindulaisten suurta juhlaa. Paras pysyä poissa isommilta temppeleiltä.
Työpäivämme on kuusituntinen, eikä sitä kovin tarkasti valvota. Tänään läksimme hiukan etuajassa, jotta ehtisimme ajoissa Suomen suurlähetystöön. Heremaps opasti ihan vinoon ja lopulta kävelimme kolminkertaisen matkan.
Sinä aikana kysyimme, missä on "Finnish embassy", mutta ihmiset eivät ymmärtäneet. "Finland embassy" oli tutumpi termi ja ennen pitkää kadun päässä näkyi Suomen lippu. Ehdimme ajoissa, koska aikaa oli varattu melkein tunti 1,2km matkalle. Suurlähetystössä meille kerrottiin lyhyesti turvallisuudesta ja lähinnä siitä, mitä tehdä, jos maa järisee? Uutta oli se, että ei saa mennä portaisiin, koska se on usein rakennuksen heikoin kohta ja portaissa on myös suurempi kaatumisriski, kun maa ei ole vakaa. Vaikka kolme vuotta sitten maa tärähti kahteen kertaan vähän isommin, voi Nepalin läntisellä äärilaidalla järähtää isosti vaikka ensi yönä - tai sadan vuoden päästä. Jos isosti tärähtää, se tuntuu Kathmandussa asti. Mennään siis päivä kerrallaan.
Pienen briiffauksen jälkeen köröttelimme taas tunnin ruuhkabussissa. Kävin freesaamassa itseni haaleassa suihkussa, vaikka aurinko oli jo laskenut. Sailo oli laittanut meille sitruuna-hunaja-teet (dear mama!) ja James kyseli suomalaisista siemenpusseista, mistä oli kyse. Oli ruohosipulia ja timjamia, joista James ei ollut varma.
Päivän kruunasi edellisen työnantajan maksama lopputili. How nice! Rahaa tuli käytettyä vain 40 rupiaa, joten jäin aika rutkasti plussan puolelle. Huomenna on vuokranmaksun aika ja ehkä piipahdamme basaareilla. :)
Kommentit
Lähetä kommentti