Turistit paikallisten vietävinä - loma Pokharassa
Vietimme maalis-huhtikuun vaihteessa 10 päivää poissa Kathmandussa ja otimme selkeän suunnan Kathmandusta itään. Noin 200km päässä sijaitsee Nepalin toiseksi suurin kaupunki, Pokhara.
Jos autenttisuutta etsii, Pokhara ei ole paras mahdollinen kaupunki, mutta sinne on helppo mennä turistibussilla. Jollakin toisella matkalla voisi saada enemmän jännitystä elämäänsä. Kaupungissa vilisee trekkituristeja ja ihan syystäkin. Pokhara on lähin isompi kaupunki Annapurnan kansallispuistoalueelle mennessä. Niistä maisemista kerron erikseen Poonhill trekistä kertovissa postauksissa, joihin pääset klikkaamalla alla olevia linkkejä.
Otimme turistibussin, jonka hinta per henkilö oli 600NPR (kalliimpiakin olisi saanut, halvemmat olisivat kai paikallisbusseja) ja matkan luvattiin kestävän 6-7h ja pysähdyksiä olevan kaksi. Matka kesti melkein 10 tuntia. Pysähdyksiä oli matkustajia varten kolme, autoa varten kolme.
Bussi, jolla matkasimme oli samaa luokkaa kuin 90-luvun bussit nykypäivänä. Verhoja ei ollut ja ilmastoinnin tehtävää hoitivat avattavat ikkunat ja joka toisen penkkirivin kohdalle asennetut ilmansekottajat. Sen lisäksi bussi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä ja käytävällä oli viisi matkalaukkua. Matkustajista suunnilleen puolet oli hippejä, loput trekkaajia ja muuten vain Pokharaan lomalle meneviä, osa paikallisia.
Kuskin apupoika sai istua vesilaatikoiden päällä. (Hintaan sisältyi juomavettä yksi litra per henkilö.) Itse kuskin ajotyyli olisi sopiva rallibaanoille, mutta ei ehkä kuskaamaan kauhistuneita turisteja vuoristotielle. Minun ilme oli kuulemma aika kauhistuneen näköinen (vaikka tosiasiassa en ihan hirveästi pelännyt). Tie oli parempi kuin olin odottanut: pääasiassa kaksikaistainen, pääasiassa asfaltoitu, mutta tietyöt ja liikenneruuhkat toivat oman hidasteen.
Ihmisten virkistykseksi tapahtuneet pysähdykset olivat jalkojen ojentelua, vilvottelua, syömistä ja vessassa käyntiä. Vessoissa ei tietenkään ollut paperia ja yleensä niihin kyykistyttiin. Ruoka oli mitä oli, mutta niin oli omat eväätkin. Evästä oli sen verran että selvittiin hengissä perille. Kun matkanteko oli tauolla, oli aikaa keskittyä nauttimaan ympäristöstä.
Vielä tunninkaan jälkeen kuski ei osannut sanoa, milloin auto voi jatkaa, joten lyöttäydyimme jenkkikaksikon kanssa kimppaan ja otimme taksin. Kaksi rinkkaa mahtui peräkontiin, kaksi heitettiin katolle (minun ja Katan). Varmistin joidenkin möykkyjen jälkeen, että ovatko ne vielä tallessa? Olivat, perille asti.
Pokharassa
Pokharassa majoituimme Hotel Angeliin, jonka löytäminen oli yhtä helppoa kuin minkä tahansa muunkin paikan löytäminen Nepalissa. Kiersimme spiraalia välillä kysyen ihmisiltä, tietävätkö he, missä paikka on? Suurin osa ei tiennyt, vaan arveli ja ohjasi sen mukaan. Harmiksemme kukaan ei lähtenyt meidän mukaan sitä etsimään ja olin jo menettänyt uskon hotellin olemassaolosta, kunnes näin hieman kulahtaneen kyltin "Hotel Angel" - ja pääsimme pienen puutarhan kautta respaan. Siellä nuorehko nainen nousi laiskasti tsekkaamaan varauksen ja näyttämään meille huoneen, joka muistutti kokemuksiani Venäjällä. Toisena iltana sain kunnian tappaa elämäni ensimmäisen torakan. Niitä en ole venäjälläkään tavannut.
Pokharassa on järvi nimeltä Fewa tai Phewa. Sen rannalla ihmiset viihtyvät ja siellä kerätään ihmisiltä rahat pois. Soutuveneen vuokra oli 500NPR/h (n. 4,10€) ja pienellä lisämaksulla saa myös soutajan. Suomalaiselle touhu on ylihintaista. Mehän voimme soudella mökeillämme vaikka koko päivän ilman lisähintaa. Siitä huolimatta nautin järvestä.
Järven ruuhkaisella turistirannalla oli kaikkea muuta kuin rauhallista: rantabaarit, paikalliset ja ulkomaalaiset, kaupustelijat, kerjäläiset - ja selfiekuvaajat pitävät rannan vilkkaana. Ehdottoman paras aika käveleskellä tuolla rannalla oli aikainen aamu. Silloin oli kaupustelijat poissa, joku aamuvirkku kerjäläinen liikkui aamulenkkeilijöiden välissä käsi ojossa.
Parhaana aamuna katse kiinnittyi läheisen Sarangot-kukkulan taakse, josta puski esiin Annapurna South ja Machapuchchhre eli Fishtail. Se oli mieltä lämmittävä näky erityisesti trekin jälkeen. Nautin vihreydestä, raikkaasta ulkoilmasta ja kesäisestä lämmöstä! Kamerani kanssa sain olla omassa kuplassani.
Turistirannan ulkopuolella oli rauhallisempaa ja vähemmän ihmisiä haluamassa turistien rahoja. Niistä rannoista nautin enemmän, vaikka samaa raikasta ilmaa sain hengittää molemmilla rannoilla.
Oikeastaan vielä parempaa kuin järvi oli ihmisten, myös turistien avoimuus. Kymmenen päivän aikana kerroin ainakin viisi kertaa englanniksi WHR:stä, sen toiminnasta ja miksi se on tärkeää. Sattumalta törmättiin suomalaiseen Suviin, jonka kanssa vietettiin yksi ilta. Trekillä tutustumamme hollantilaispappa tuli seuraksemme viimeiselle illalliselle. Monien samassa bussissa matkustaneiden kanssa moikattiin kadulla. Hotellin henkilökunta oli myös erittäin mukavaa!
Kohtuuhintaisen (eli halvan) ravintolan löytäminen oli haasteellista. Trekin jälkeen oppaamme vei meidät (mutta me maksoimme) paikalliseen ravintolaan, jonka hinta-laatu-suhde oli kohillaan. Mutta emme kehdanneet käydä siellä kahdesti päivässä. Toisekseen, olimme lomalla eli rahan käyttö oli hieman leväperäisempää. Saatoin maksaa ateriasta jopa 400NPR eli 3-3,5€.
Turistikrääsän eli tekstiilien, korujen ja muun tilipehöörin hinta tuntui olevan korkeampi kuin Kathmandussa Patanilla ja Thamelissa - mutta tuotteet olivat suhteellisen pölyttömiä, vaikka niitä ei oltukaan suojattu muoveilla. Niihinkin tuli tuhlattua muutama rupia. Löysin myös himoitsemani riisisäkistä tehdyn kauppakassin, jonka tinkasin 200NPR hintaan.
Paikallisten vietävinä
Trekin jälkeisenä viikonloppuna, toiseksi viimeisenä päivänä tapasimme Pramilan liittyen harjoitteluumme. Pramila on WHR:n paikallisosaston päällikkö. Virallisen tapaamisen jälkeen hän halusi näyttää meille kaupunkia. Olisi ollut noloa sanoa "ei" ja toisaalta se oli hyvä tilaisuus nähdä paikallisten Pokharaa.
Pramilan autonkuljettaja vei meidät näkötorniin kahden järven väliin ja siellä otettiin pakolliset selfiet ja potretit. Sen jälkeen vietiin yhden järven rannalle ja taas samat selfiet ja potretit. Oli hankala ottaa mieleisiä kuvia, kun olin koko ajan lieassa. Järviä ihastellessa Pramila sanoi: "Look at these beautiful lakes!" Me sanoimme ääneen: "Oh, really nice!" ja katsoimme horisontissa kohoavia vuoria. Jätimme sanomatta, että meillä Suomessa on järvi joka kylässä, mutta meillä ei ole yhtään vuorta.
Tämän jälkeen juotiin limut ja mentiin vuorimuseoon. Museo meni kiinni puolen tunnin kuluttua sisään astumisesta ja olisin mielelläni jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa. Harmitti lähteä pois.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa Pramilan työpaikkaan, Pokharan yliopistoon. Oli mielenkiintoista nähdä se maailma, nepalilainen yliopistokampus. Opiskelutilat olivat hiukan askeettisemmat kuin meillä. Siinä, missä Diakin uudella kampuksella on pehmustettuja ja moderneja kiikkutuoleja sekä oleskelu-/opiskelutiloja, oli tuolla kolkkoja käytäviä ja kovia penkkejä. Nepalissa ei myöskään ole länsimaiden kaltaista vuokra-asuntojärjestelmää ja opiskelijat, jotka ovat kotoisin jostain muualta kuin opiskelukaupungista, asuvat koulujen omissa hostelleissa.
Kierroksen jälkeen Pramila hyväksyi, että meidän piti vielä pakata seuraavaa aamua varten, eikä lähtenyt enää enempää meitä kuskaamaan. Vannotti kuitenkin, että ensi kerralla menisimme hänen luokse. (Kata oli menossa jo reilun kuukauden kuluttua, mutta jätti mainitsematta sen.) Kuski vei meidät yhteen paikkaan, jossa tuli toinen tyyppi kyytiin. Ajoimme paikkaan toiseen paikkaan, jossa ensimmäinen kuski hyppäs pois ja toinen kuski hyppäs tilalle. Vietiin ensimmäinen kuski pois ja haettiin kyytiin kolmas tyyppi, joka oli toisen tyypin lapsuuden ystävä. Ajeltiin, ja luotettiin siihen, että meidät viedään hotellille. Matkalla juteltiin vilkkaasti. Mies on töissä Saksan suurlähetystössä ja asuu osan ajasta Saksassa. Vaimo on myös saksalainen. Koska matka oli lyhyt ja juttu tuntui loppuvan kesken, Kata antoi yhteystiedot siltä varalta, että jatkettaisi juttua Kathmandussa, vaikkapa käymällä syömässä. Olisin voinut käydäkin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut.
Oli sääli lähteä Pokharasta, mutta arki kutsui ja Sailoa oli jo vähän ikävä. Paluumatka bussilla sujui ilman dramatiikkaa ja oli sitäpaitsi varustettu verhoilla, oikealla ilmastointijärjestelmällä ja rauhallisemmalla kuskilla. Matkan aikana näimme yhden kaatuneen kuorma-auton, puhjenneen hiacen renkaan ja ojaan ajaneen auton. Kathmandu oli paluumatkan painajainen: bussi kiersi ja kiersi ringroadia ja jäi meille ennestään tuntemattomaan paikkaan. Bussin päätepysäkillä oli piitkä liuta takseja, mutta emme ottaneet. Väsymyksen edelle meni kiukku, sisu, ylpeys ja rahatilanne ja lähdimme karttasovelluksen avulla Lazimpatin bussipysäkkiä kohti. Matkan aikana sanoimme ainakin 20 taksikuskille "No thanks!" Ja iso vihreä bussi otti meidän rinkatkin sisälle autoon. Sillä bussimatkalla sain taas kokea paikallisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta: eräs miesmatkustaja varmisti, että olemmehan varmasti menossa oikeaan suuntaan. Hän ajattelin meidän olevan menossa lentokentälle. Kerroin, että asumme Kathmandussa ja olemme tulossa Pokharasta.
Jos autenttisuutta etsii, Pokhara ei ole paras mahdollinen kaupunki, mutta sinne on helppo mennä turistibussilla. Jollakin toisella matkalla voisi saada enemmän jännitystä elämäänsä. Kaupungissa vilisee trekkituristeja ja ihan syystäkin. Pokhara on lähin isompi kaupunki Annapurnan kansallispuistoalueelle mennessä. Niistä maisemista kerron erikseen Poonhill trekistä kertovissa postauksissa, joihin pääset klikkaamalla alla olevia linkkejä.
Otimme turistibussin, jonka hinta per henkilö oli 600NPR (kalliimpiakin olisi saanut, halvemmat olisivat kai paikallisbusseja) ja matkan luvattiin kestävän 6-7h ja pysähdyksiä olevan kaksi. Matka kesti melkein 10 tuntia. Pysähdyksiä oli matkustajia varten kolme, autoa varten kolme.
Kuskin apupoika sai istua vesilaatikoiden päällä. (Hintaan sisältyi juomavettä yksi litra per henkilö.) Itse kuskin ajotyyli olisi sopiva rallibaanoille, mutta ei ehkä kuskaamaan kauhistuneita turisteja vuoristotielle. Minun ilme oli kuulemma aika kauhistuneen näköinen (vaikka tosiasiassa en ihan hirveästi pelännyt). Tie oli parempi kuin olin odottanut: pääasiassa kaksikaistainen, pääasiassa asfaltoitu, mutta tietyöt ja liikenneruuhkat toivat oman hidasteen.
Ihmisten virkistykseksi tapahtuneet pysähdykset olivat jalkojen ojentelua, vilvottelua, syömistä ja vessassa käyntiä. Vessoissa ei tietenkään ollut paperia ja yleensä niihin kyykistyttiin. Ruoka oli mitä oli, mutta niin oli omat eväätkin. Evästä oli sen verran että selvittiin hengissä perille. Kun matkanteko oli tauolla, oli aikaa keskittyä nauttimaan ympäristöstä.
Ensimmäinen tauko autolle tapahtui pian toisen pysähdyksen
jälkeen. Heti sen jälkeen, kun taka-oikealta oli kuulunut pamaus ja
pihinää. Rengas puhki. Ajattelin ja sanoinkin, että onneksi näin pientä.
Onneksi ei (vielä) olla rotkossa. Rengas vaihdettiin. Tilannetta ehkä
nopeutti se, että rengas jysähti suunnilleen korjaamon kohdalla. Me
matkustajat otimme rennosti. Hipit olivat omissa piireissään, minä
juttelin nuoren jenkkiparin kanssa.
Näin se homma etenee...
Toinen rengaspysähdys jäi vähemmälle huomiolle, koska oli lyhyt. Kolmas pysähdys sen sijaan oli sitäkin pidempi. Koska siinä vaiheessa matkaa Pokharaan oli noin 15min ajomatka, osa otti samantien taksin. Me halusimme nähdä tilanteen loppuun (ja olimme pihejä).
Vielä tunninkaan jälkeen kuski ei osannut sanoa, milloin auto voi jatkaa, joten lyöttäydyimme jenkkikaksikon kanssa kimppaan ja otimme taksin. Kaksi rinkkaa mahtui peräkontiin, kaksi heitettiin katolle (minun ja Katan). Varmistin joidenkin möykkyjen jälkeen, että ovatko ne vielä tallessa? Olivat, perille asti.
Pokharassa majoituimme Hotel Angeliin, jonka löytäminen oli yhtä helppoa kuin minkä tahansa muunkin paikan löytäminen Nepalissa. Kiersimme spiraalia välillä kysyen ihmisiltä, tietävätkö he, missä paikka on? Suurin osa ei tiennyt, vaan arveli ja ohjasi sen mukaan. Harmiksemme kukaan ei lähtenyt meidän mukaan sitä etsimään ja olin jo menettänyt uskon hotellin olemassaolosta, kunnes näin hieman kulahtaneen kyltin "Hotel Angel" - ja pääsimme pienen puutarhan kautta respaan. Siellä nuorehko nainen nousi laiskasti tsekkaamaan varauksen ja näyttämään meille huoneen, joka muistutti kokemuksiani Venäjällä. Toisena iltana sain kunnian tappaa elämäni ensimmäisen torakan. Niitä en ole venäjälläkään tavannut.
Viereinen hotelli näytti pari astetta fiinimmältä, mutta emme halunneet vaihtaa vaatimatonta huonetta, viihtyisää puutarhaa ja lepposaa henkilökuntaa (joka oli ilmeisesti samaa perhettä) kolkkoon ja kliiniin hotellihuoneeseen. Puutarhassa tuli juteltua muidenkin asukkaiden kanssa.
Pokharassa on järvi nimeltä Fewa tai Phewa. Sen rannalla ihmiset viihtyvät ja siellä kerätään ihmisiltä rahat pois. Soutuveneen vuokra oli 500NPR/h (n. 4,10€) ja pienellä lisämaksulla saa myös soutajan. Suomalaiselle touhu on ylihintaista. Mehän voimme soudella mökeillämme vaikka koko päivän ilman lisähintaa. Siitä huolimatta nautin järvestä.
Järven ruuhkaisella turistirannalla oli kaikkea muuta kuin rauhallista: rantabaarit, paikalliset ja ulkomaalaiset, kaupustelijat, kerjäläiset - ja selfiekuvaajat pitävät rannan vilkkaana. Ehdottoman paras aika käveleskellä tuolla rannalla oli aikainen aamu. Silloin oli kaupustelijat poissa, joku aamuvirkku kerjäläinen liikkui aamulenkkeilijöiden välissä käsi ojossa.
Parhaana aamuna katse kiinnittyi läheisen Sarangot-kukkulan taakse, josta puski esiin Annapurna South ja Machapuchchhre eli Fishtail. Se oli mieltä lämmittävä näky erityisesti trekin jälkeen. Nautin vihreydestä, raikkaasta ulkoilmasta ja kesäisestä lämmöstä! Kamerani kanssa sain olla omassa kuplassani.
Lempivuoreni Machapuchchhre
Turistirannan ulkopuolella oli rauhallisempaa ja vähemmän ihmisiä haluamassa turistien rahoja. Niistä rannoista nautin enemmän, vaikka samaa raikasta ilmaa sain hengittää molemmilla rannoilla.
Oikeastaan vielä parempaa kuin järvi oli ihmisten, myös turistien avoimuus. Kymmenen päivän aikana kerroin ainakin viisi kertaa englanniksi WHR:stä, sen toiminnasta ja miksi se on tärkeää. Sattumalta törmättiin suomalaiseen Suviin, jonka kanssa vietettiin yksi ilta. Trekillä tutustumamme hollantilaispappa tuli seuraksemme viimeiselle illalliselle. Monien samassa bussissa matkustaneiden kanssa moikattiin kadulla. Hotellin henkilökunta oli myös erittäin mukavaa!
Kohtuuhintaisen (eli halvan) ravintolan löytäminen oli haasteellista. Trekin jälkeen oppaamme vei meidät (mutta me maksoimme) paikalliseen ravintolaan, jonka hinta-laatu-suhde oli kohillaan. Mutta emme kehdanneet käydä siellä kahdesti päivässä. Toisekseen, olimme lomalla eli rahan käyttö oli hieman leväperäisempää. Saatoin maksaa ateriasta jopa 400NPR eli 3-3,5€.
Turistikrääsän eli tekstiilien, korujen ja muun tilipehöörin hinta tuntui olevan korkeampi kuin Kathmandussa Patanilla ja Thamelissa - mutta tuotteet olivat suhteellisen pölyttömiä, vaikka niitä ei oltukaan suojattu muoveilla. Niihinkin tuli tuhlattua muutama rupia. Löysin myös himoitsemani riisisäkistä tehdyn kauppakassin, jonka tinkasin 200NPR hintaan.
Paikallisten vietävinä
Trekin jälkeisenä viikonloppuna, toiseksi viimeisenä päivänä tapasimme Pramilan liittyen harjoitteluumme. Pramila on WHR:n paikallisosaston päällikkö. Virallisen tapaamisen jälkeen hän halusi näyttää meille kaupunkia. Olisi ollut noloa sanoa "ei" ja toisaalta se oli hyvä tilaisuus nähdä paikallisten Pokharaa.
Pramilan autonkuljettaja vei meidät näkötorniin kahden järven väliin ja siellä otettiin pakolliset selfiet ja potretit. Sen jälkeen vietiin yhden järven rannalle ja taas samat selfiet ja potretit. Oli hankala ottaa mieleisiä kuvia, kun olin koko ajan lieassa. Järviä ihastellessa Pramila sanoi: "Look at these beautiful lakes!" Me sanoimme ääneen: "Oh, really nice!" ja katsoimme horisontissa kohoavia vuoria. Jätimme sanomatta, että meillä Suomessa on järvi joka kylässä, mutta meillä ei ole yhtään vuorta.
Tämän jälkeen juotiin limut ja mentiin vuorimuseoon. Museo meni kiinni puolen tunnin kuluttua sisään astumisesta ja olisin mielelläni jäänyt sinne pitemmäksikin aikaa. Harmitti lähteä pois.
Seuraavana päivänä kävimme tutustumassa Pramilan työpaikkaan, Pokharan yliopistoon. Oli mielenkiintoista nähdä se maailma, nepalilainen yliopistokampus. Opiskelutilat olivat hiukan askeettisemmat kuin meillä. Siinä, missä Diakin uudella kampuksella on pehmustettuja ja moderneja kiikkutuoleja sekä oleskelu-/opiskelutiloja, oli tuolla kolkkoja käytäviä ja kovia penkkejä. Nepalissa ei myöskään ole länsimaiden kaltaista vuokra-asuntojärjestelmää ja opiskelijat, jotka ovat kotoisin jostain muualta kuin opiskelukaupungista, asuvat koulujen omissa hostelleissa.
Kävimme myös museossa. Perhoskokoelma oli niin valtava etten tutustunut kuin murto-osaan.
Lintuvitriinit herättivät ristiriitaisia fiiliksiä.
Huone, jossa esitellään jonkun alueen luontoa ja eläimistöä. Täytettyjä eläimiä oli vähän.
Kierroksen jälkeen Pramila hyväksyi, että meidän piti vielä pakata seuraavaa aamua varten, eikä lähtenyt enää enempää meitä kuskaamaan. Vannotti kuitenkin, että ensi kerralla menisimme hänen luokse. (Kata oli menossa jo reilun kuukauden kuluttua, mutta jätti mainitsematta sen.) Kuski vei meidät yhteen paikkaan, jossa tuli toinen tyyppi kyytiin. Ajoimme paikkaan toiseen paikkaan, jossa ensimmäinen kuski hyppäs pois ja toinen kuski hyppäs tilalle. Vietiin ensimmäinen kuski pois ja haettiin kyytiin kolmas tyyppi, joka oli toisen tyypin lapsuuden ystävä. Ajeltiin, ja luotettiin siihen, että meidät viedään hotellille. Matkalla juteltiin vilkkaasti. Mies on töissä Saksan suurlähetystössä ja asuu osan ajasta Saksassa. Vaimo on myös saksalainen. Koska matka oli lyhyt ja juttu tuntui loppuvan kesken, Kata antoi yhteystiedot siltä varalta, että jatkettaisi juttua Kathmandussa, vaikkapa käymällä syömässä. Olisin voinut käydäkin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut.
Oli sääli lähteä Pokharasta, mutta arki kutsui ja Sailoa oli jo vähän ikävä. Paluumatka bussilla sujui ilman dramatiikkaa ja oli sitäpaitsi varustettu verhoilla, oikealla ilmastointijärjestelmällä ja rauhallisemmalla kuskilla. Matkan aikana näimme yhden kaatuneen kuorma-auton, puhjenneen hiacen renkaan ja ojaan ajaneen auton. Kathmandu oli paluumatkan painajainen: bussi kiersi ja kiersi ringroadia ja jäi meille ennestään tuntemattomaan paikkaan. Bussin päätepysäkillä oli piitkä liuta takseja, mutta emme ottaneet. Väsymyksen edelle meni kiukku, sisu, ylpeys ja rahatilanne ja lähdimme karttasovelluksen avulla Lazimpatin bussipysäkkiä kohti. Matkan aikana sanoimme ainakin 20 taksikuskille "No thanks!" Ja iso vihreä bussi otti meidän rinkatkin sisälle autoon. Sillä bussimatkalla sain taas kokea paikallisten ystävällisyyttä ja avuliaisuutta: eräs miesmatkustaja varmisti, että olemmehan varmasti menossa oikeaan suuntaan. Hän ajattelin meidän olevan menossa lentokentälle. Kerroin, että asumme Kathmandussa ja olemme tulossa Pokharasta.
Kommentit
Lähetä kommentti