Viikonloppu uudenvuodenjuhlijoiden keskellä - Nagarkot ilman vuoristonäkymää
Nagarkot on tunnettu panoramanäkymästään vuoristoon. Kylä/kunta sijaitsee kukkulan harjanteilla eli siellä on mahdollista kokea huikaisevat auringonousun ja auringonlaskun. Siksi siellä suositellaan vietettävän yksi yö - ja yöpaikkojakin löytyy.
Nagarkot oli siis yksi "have to go" -listan kohteista. Sinä lauantaina, kun olimme lähdössä, olikin nepalilaisen uuden vuoden ensimmäinen päivä. Ensimmäinen bussi Bhaktapuriin oli täynnä (eli Nepalissa täysi bussi ON täynnä). Mahduimme kyytiin vasta toiseen bussiin ja ensimmäisen puoli tuntia istuin kuin silli purkissa iso banaanipussi sylissä, koska kouluikäinen poika ei uskaltanut istua syliin. Hintaa kyydillä oli 25 tai 35 NPR. (kuva alla, siinä vaiheessa, kun bussissa oli vielä tilaa)
Vaihdoimme Bhaktapurissa Nagarkotin bussiin, joka oli vielä täydempi kuin se ensimmäinen täysi bussi. Seisoimme käytävällä ja meitä pyydettiin heittämään reput bussin etuosaan, muiden laukkujen sekaan. (parempi se kuin katolla) Kata asemoitui niin, että näki reput, koska meidän tärkein maallinen omaisuus oli siellä repussa. Nepalilaiset eivät yleensä ryöstele toisten tavaroita, mutta tässä asiassa tuskin kannattaa olla liian luottavainen. Maisemat ovat kuulemma henkeäsalpaavat ja matka kestää 1,5 tuntia. Maisemia ei ihmismassan läpi ihailtu. Kuopat ja mutkat ja jarrutukset ynnä muut epävakaat tuntemukset aiheuttivat sen, että lähetin taas muutaman rukouksen ylöspäin. Tunnin jälkeen alkaa porukka lappaa ulos. Tarkistin kännykän karttasovelluksesta, missä olemme. Perillä Nagarkotissa!! Eihän se niin paha sitten ollutkaan (verrattuna paluumatkaan trekiltä Pokharaan). Viimeiset metrit menimme alla olevassa kuvassa näkyvää tietä. Maksoimme kyydistä 50 NPR/hlö.
Nagarkotin alueelle tarvitaan myös joku sisäänpääsymaksu. Näytimme volunteer-korttejamme ja puhuimme itsemme sisään kaksi yhden hinnalla. Emme jostain syystä saaneet lipuketta lainkaan, joten seuraavan vuorokauden olisimme tiiviisti Nagarkotissa. Liikkumavaraa ja aktiviteettia oli kyllä tarjolla ihan riittämiin yhdeksi vuorokaudeksi.
Majoituimme hotelliin nimeltä Mount Paradise. Tulohetkellä pihamaa oli täynnä paikallisia ja isäntä sanoikin, että edellisen yön hotelli oli täynnä, koska nepalilaiset ovat lähteneet viettämään uutta vuotta. Hän sanoi, ettei hän ota silloin muita kuin paikallisia vieraita, koska juhlinta aiheuttaa kärhämää turistien ja paikallisten välillä. Seuraava yö tulisi olemaan huomattavasti rauhallisempi.
Suunnittelimme pyörän vuokraa, pientä kävelyä ja vaikka mitä muuta. Nagarkotissa iski laiskuus. Alkuun hengailimme pihalla ja katselimme, mitä ympärillä tapahtuu. Rinteet näyttivät juuri siltä, mitä olimme lentokoneesta katselleet.
Emme tienneet, mitä tietä kylään tulimme, mutta veikkasimme sen olevan juuri tuo, missä autot jonottaa.
Kun saimme viskattua reput huoneeseen ja vaihdettua kuteet, lähdimme syömään. Valintaan vaikutti sijainti. Ravintolan katolta oli näkymä tämä:
Rauhakseltaan hipsimme takaisin hotellia kohti. Sää oli aurinkoinen ja mikäs sen parempi viettää uuden vuoden ensimmäistä päivää. Porukkaa oli liikkeellä ja piknikillä. Ilman laatukin oli ihan toista kuin Kathmandussa eli ihan mielellään niillä rinteillä oleskelin ja hengitin. Istuttiin mekin alas ja minä poltin olkapäät.
Elukatkin olivat vähän kivempia kuin vesikauhuiset kulkukoirat ja ruokia varastavat apina.
Pienen levon jälkeen tsemppasimme itsemme ja lähdimme kukkulan laelle katsomaan auringonlaskua. Lähemmäksi olisi päässyt autollakin, mutta kävely oli itsestään selvä vaihtoehto. Paikalliset kulkivat kulkuneuvoilla: busseilla, henkilöautoilla, skoottereilla ja kuorma-autoilla - lavalla ihmiset seisoivat kuin me penkkariajelulla: huutelivat ohikulkijoille.
Vaikka sää oli aurinkoinen, horisontti oli sumuinen. Panoramanäkymä kyllä oli, mutta ei ihan vuoristoon asti. Päätin valittamisen sijaan nauttia. Säätä en voi valita, mutta oman asenteen voin.
Juhlinnan meininki näkyi niin hyvässä kuin pahassa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottelivat vähän väliä "Happy new year" - joka on muuten 2075. Roskan määärä oli sen mukainen. (vaikka on sitä roskaa ihan ilman juhliakin)
Kukkulan laella oli muutama muukin ja siksi touhusta meni maku samantien. Pääsymaksua ei (muistaakseni) ollut. Torniin oli sen verran pitkä jono, että emme edes yrittäneet päästä sinne.
Aurinko tosiaan laski. Laski se muuallekin, joten reissu oli vähän "turha" ajatellen määränpään kokemusta. Päätin silti nauttia.
Kukkulan huipulle johtavien portaiden alla oli rivi kojuja, joissa myytiin snackseja ja kaikkea muuta pientä naposteltavaa. Ostin paikallisen munkkirinkilän, oli niin tuore, että näppejä poltti.
Alas tullessa meille tarjottiin kyytiäkin. Meiltä kysyttiin, missä hotellissa majoitumme? Kerrottiin ja lisäsin, että "It's quite near." - auto jatkoi matkaa. Siinä kohtaa repesimme Katan kanssa nauruun. :D Kerrankin kun olisimme olleet valmiita vastaanottamaan paikallisten tarjoaman kyydin, sitä ei tarjotakaan!! :D :D Vastaantulevat ihmiset olivat edelleen hyväntuulisia. Meillä oli otsalamput, minulla se vilkutti punaista. Jonkun skootterin kyydistä teinipoika huikkasi: "Hello! Nice headlight!" Ihan kiva kokemus sekin kävelyretki, vaikkei nähtykään tajunnanräjäyttävää vuoristopanoraamaa.
Aamulla auringon nousun aikaan sää näytti liian pilviseltä, joten nukuin sen verran ku nukutti. Puoli kahdeksan aikoihin tapasin sähkölangalla tämän linnun. Se lienee "Nepali-bird" (kuten trekkioppaame olisi sanonut) tai sitten sillä on joku latinankielinenkin nimi.
Aamukävelyllä katselin ympäristöä. Niin katseli papparainenkin. En tiedä, olinko luvattomalla polulla, mutta ei sitä mielestäni kukaan tai mikään kyltti kieltänyt.
Kylän läpi kulkevalla kadulla oli jo pienet putiikit auki...
...ja vesitankkien täyttämisestä tuli mieleen "kylän naiset kaivolla" - tosin kaivoa en nähnyt.
Näin tien varressa myös roskakoreja.
Astelin vähän tietä ylöspäinkin. Kohtasin nuoren saksalaisnaisen, joka kysyi, pääsisikö sitä tietä kenties takaisin Bhaktapuriin. Hän kertoi edellisen päivän kokemuksensa bussimatkasta. Kuulosti muuten täysin samanlaiselta, mutta hän oli oksentanut. (olimme tulleet eri bussilla) Hirveän kokemuksen vuoksi hän oli päättänyt kävellä takaisin Bhaktapuriin. Matkaa ei ole kuin noin 15 km ja tyttö oli liikkeellä aamulla yhdeksän aikoihin. Hyvin hänellä oli aikaa ja keli oli hyvä! En koskaan tullut tietämään, miten hänen matka meni.
Aamupalalla puutarhassa katselimme puuta, jonka kukat muistuttivat pulloharjaa.
Aamupalan jälkeen jatkoimme elämää tekemättä mitään. (paitsi minä otin jonkun kuvan maisemista)
Yli lenteli pieniä lentokoneita ja helikoptereita. Lentokoneet saattoivat olla ihan reittilentojakin, Nepalin sisällä jotkut pelkäävät henkensä edestä mielummin vajaan tunnin lentokoneessa kuin 10 tuntia bussissa. Helikopterit tuskin kaikki olivat evakuointikoptereita, vaan jotkut ostavat helikopterimatkan esimerkiksi Everest Base Campille. Pistin merkille, että kopterit olivat menossa vuorille, enkä muista oliko yksikään palaamassa.
Edellisenä päivänä, odotellessani huoneen vapautumista, seurasin läheisen talon purkutyötä. Jos rakentaminen tapahtuukin käsipelillä latomalla tiiliä tiilten päälle, myös purkaminen tapahtuu tiili kerrallaan. Vertaamalla kuvia voi nähdä päivän aikaansaannoksen.
Sunnuntai on kristityn lepopäivä. Otin sen juuri sellaisena: aurinkolasit silmillä, hattu päässä, nurmikolla makoillen.
Paluumatkalle lähdettiin rauhassa, ravintolan kautta. Bussi oli huomattavasti väljempi ja pääsimme koko matkaksi istumapaikoille. Nyt näin maisemat, jotka hämmästyttivät jälleen! Nepalin luonto on todellakin paljon muutakin kuin lumihuippuisia vuoria! Keskityin ihailemiseen ja unohdin kameran, siksi tähän loppuun ei ole yhtään tekstiin sopivaa kuvaa.
Nagarkot oli siis yksi "have to go" -listan kohteista. Sinä lauantaina, kun olimme lähdössä, olikin nepalilaisen uuden vuoden ensimmäinen päivä. Ensimmäinen bussi Bhaktapuriin oli täynnä (eli Nepalissa täysi bussi ON täynnä). Mahduimme kyytiin vasta toiseen bussiin ja ensimmäisen puoli tuntia istuin kuin silli purkissa iso banaanipussi sylissä, koska kouluikäinen poika ei uskaltanut istua syliin. Hintaa kyydillä oli 25 tai 35 NPR. (kuva alla, siinä vaiheessa, kun bussissa oli vielä tilaa)
Vaihdoimme Bhaktapurissa Nagarkotin bussiin, joka oli vielä täydempi kuin se ensimmäinen täysi bussi. Seisoimme käytävällä ja meitä pyydettiin heittämään reput bussin etuosaan, muiden laukkujen sekaan. (parempi se kuin katolla) Kata asemoitui niin, että näki reput, koska meidän tärkein maallinen omaisuus oli siellä repussa. Nepalilaiset eivät yleensä ryöstele toisten tavaroita, mutta tässä asiassa tuskin kannattaa olla liian luottavainen. Maisemat ovat kuulemma henkeäsalpaavat ja matka kestää 1,5 tuntia. Maisemia ei ihmismassan läpi ihailtu. Kuopat ja mutkat ja jarrutukset ynnä muut epävakaat tuntemukset aiheuttivat sen, että lähetin taas muutaman rukouksen ylöspäin. Tunnin jälkeen alkaa porukka lappaa ulos. Tarkistin kännykän karttasovelluksesta, missä olemme. Perillä Nagarkotissa!! Eihän se niin paha sitten ollutkaan (verrattuna paluumatkaan trekiltä Pokharaan). Viimeiset metrit menimme alla olevassa kuvassa näkyvää tietä. Maksoimme kyydistä 50 NPR/hlö.
Nagarkotin alueelle tarvitaan myös joku sisäänpääsymaksu. Näytimme volunteer-korttejamme ja puhuimme itsemme sisään kaksi yhden hinnalla. Emme jostain syystä saaneet lipuketta lainkaan, joten seuraavan vuorokauden olisimme tiiviisti Nagarkotissa. Liikkumavaraa ja aktiviteettia oli kyllä tarjolla ihan riittämiin yhdeksi vuorokaudeksi.
Majoituimme hotelliin nimeltä Mount Paradise. Tulohetkellä pihamaa oli täynnä paikallisia ja isäntä sanoikin, että edellisen yön hotelli oli täynnä, koska nepalilaiset ovat lähteneet viettämään uutta vuotta. Hän sanoi, ettei hän ota silloin muita kuin paikallisia vieraita, koska juhlinta aiheuttaa kärhämää turistien ja paikallisten välillä. Seuraava yö tulisi olemaan huomattavasti rauhallisempi.
Suunnittelimme pyörän vuokraa, pientä kävelyä ja vaikka mitä muuta. Nagarkotissa iski laiskuus. Alkuun hengailimme pihalla ja katselimme, mitä ympärillä tapahtuu. Rinteet näyttivät juuri siltä, mitä olimme lentokoneesta katselleet.
Emme tienneet, mitä tietä kylään tulimme, mutta veikkasimme sen olevan juuri tuo, missä autot jonottaa.
Kun saimme viskattua reput huoneeseen ja vaihdettua kuteet, lähdimme syömään. Valintaan vaikutti sijainti. Ravintolan katolta oli näkymä tämä:
Rauhakseltaan hipsimme takaisin hotellia kohti. Sää oli aurinkoinen ja mikäs sen parempi viettää uuden vuoden ensimmäistä päivää. Porukkaa oli liikkeellä ja piknikillä. Ilman laatukin oli ihan toista kuin Kathmandussa eli ihan mielellään niillä rinteillä oleskelin ja hengitin. Istuttiin mekin alas ja minä poltin olkapäät.
Elukatkin olivat vähän kivempia kuin vesikauhuiset kulkukoirat ja ruokia varastavat apina.
Pienen levon jälkeen tsemppasimme itsemme ja lähdimme kukkulan laelle katsomaan auringonlaskua. Lähemmäksi olisi päässyt autollakin, mutta kävely oli itsestään selvä vaihtoehto. Paikalliset kulkivat kulkuneuvoilla: busseilla, henkilöautoilla, skoottereilla ja kuorma-autoilla - lavalla ihmiset seisoivat kuin me penkkariajelulla: huutelivat ohikulkijoille.
Vaikka sää oli aurinkoinen, horisontti oli sumuinen. Panoramanäkymä kyllä oli, mutta ei ihan vuoristoon asti. Päätin valittamisen sijaan nauttia. Säätä en voi valita, mutta oman asenteen voin.
Juhlinnan meininki näkyi niin hyvässä kuin pahassa. Ihmiset olivat hyväntuulisia ja toivottelivat vähän väliä "Happy new year" - joka on muuten 2075. Roskan määärä oli sen mukainen. (vaikka on sitä roskaa ihan ilman juhliakin)
Kukkulan laella oli muutama muukin ja siksi touhusta meni maku samantien. Pääsymaksua ei (muistaakseni) ollut. Torniin oli sen verran pitkä jono, että emme edes yrittäneet päästä sinne.
Aurinko tosiaan laski. Laski se muuallekin, joten reissu oli vähän "turha" ajatellen määränpään kokemusta. Päätin silti nauttia.
Kukkulan huipulle johtavien portaiden alla oli rivi kojuja, joissa myytiin snackseja ja kaikkea muuta pientä naposteltavaa. Ostin paikallisen munkkirinkilän, oli niin tuore, että näppejä poltti.
Alas tullessa meille tarjottiin kyytiäkin. Meiltä kysyttiin, missä hotellissa majoitumme? Kerrottiin ja lisäsin, että "It's quite near." - auto jatkoi matkaa. Siinä kohtaa repesimme Katan kanssa nauruun. :D Kerrankin kun olisimme olleet valmiita vastaanottamaan paikallisten tarjoaman kyydin, sitä ei tarjotakaan!! :D :D Vastaantulevat ihmiset olivat edelleen hyväntuulisia. Meillä oli otsalamput, minulla se vilkutti punaista. Jonkun skootterin kyydistä teinipoika huikkasi: "Hello! Nice headlight!" Ihan kiva kokemus sekin kävelyretki, vaikkei nähtykään tajunnanräjäyttävää vuoristopanoraamaa.
Aamulla auringon nousun aikaan sää näytti liian pilviseltä, joten nukuin sen verran ku nukutti. Puoli kahdeksan aikoihin tapasin sähkölangalla tämän linnun. Se lienee "Nepali-bird" (kuten trekkioppaame olisi sanonut) tai sitten sillä on joku latinankielinenkin nimi.
Aamukävelyllä katselin ympäristöä. Niin katseli papparainenkin. En tiedä, olinko luvattomalla polulla, mutta ei sitä mielestäni kukaan tai mikään kyltti kieltänyt.
Kylän läpi kulkevalla kadulla oli jo pienet putiikit auki...
...ja vesitankkien täyttämisestä tuli mieleen "kylän naiset kaivolla" - tosin kaivoa en nähnyt.
Näin tien varressa myös roskakoreja.
Astelin vähän tietä ylöspäinkin. Kohtasin nuoren saksalaisnaisen, joka kysyi, pääsisikö sitä tietä kenties takaisin Bhaktapuriin. Hän kertoi edellisen päivän kokemuksensa bussimatkasta. Kuulosti muuten täysin samanlaiselta, mutta hän oli oksentanut. (olimme tulleet eri bussilla) Hirveän kokemuksen vuoksi hän oli päättänyt kävellä takaisin Bhaktapuriin. Matkaa ei ole kuin noin 15 km ja tyttö oli liikkeellä aamulla yhdeksän aikoihin. Hyvin hänellä oli aikaa ja keli oli hyvä! En koskaan tullut tietämään, miten hänen matka meni.
Aamupalalla puutarhassa katselimme puuta, jonka kukat muistuttivat pulloharjaa.
Aamupalan jälkeen jatkoimme elämää tekemättä mitään. (paitsi minä otin jonkun kuvan maisemista)
Yli lenteli pieniä lentokoneita ja helikoptereita. Lentokoneet saattoivat olla ihan reittilentojakin, Nepalin sisällä jotkut pelkäävät henkensä edestä mielummin vajaan tunnin lentokoneessa kuin 10 tuntia bussissa. Helikopterit tuskin kaikki olivat evakuointikoptereita, vaan jotkut ostavat helikopterimatkan esimerkiksi Everest Base Campille. Pistin merkille, että kopterit olivat menossa vuorille, enkä muista oliko yksikään palaamassa.
Edellisenä päivänä, odotellessani huoneen vapautumista, seurasin läheisen talon purkutyötä. Jos rakentaminen tapahtuukin käsipelillä latomalla tiiliä tiilten päälle, myös purkaminen tapahtuu tiili kerrallaan. Vertaamalla kuvia voi nähdä päivän aikaansaannoksen.
Sunnuntai on kristityn lepopäivä. Otin sen juuri sellaisena: aurinkolasit silmillä, hattu päässä, nurmikolla makoillen.
Paluumatkalle lähdettiin rauhassa, ravintolan kautta. Bussi oli huomattavasti väljempi ja pääsimme koko matkaksi istumapaikoille. Nyt näin maisemat, jotka hämmästyttivät jälleen! Nepalin luonto on todellakin paljon muutakin kuin lumihuippuisia vuoria! Keskityin ihailemiseen ja unohdin kameran, siksi tähän loppuun ei ole yhtään tekstiin sopivaa kuvaa.
Kommentit
Lähetä kommentti