Rappioromantiikkaa ja "peoplewatchingia" Bhaktapurissa
Kaupunki, joka on vielä Kathmandun laaksossa, mutta on kuitenkin erillinen kaupunki. Nykyään se on kasvanut kiinni Kathmanduun kuten Vantaa ja Espoo Helsinkiin. Bhaktapurin vanha kaupunki on yksi Unescon maailmanperintökohde ja siksi se teki mieli katsastaa.
Saimme monenlaista tietoa siitä, miten sinne pääsee. Tietysti taksia ehdotetaan, mutta me pihistelevät opiskelijat emme siihen hevillä suostu. Toinen vaihtoehto oli turistibussi, mutta emme suostuneet siihenkään. Kolmas vaihtoehto oli mennä ringroadia lentokentälle päin ja vaihtaa sopivassa kohtaa bussia. Neljäs ja helpoin vaihtoehto oli kävellä Jawalakhelin bussiasemalle ja ottaa sieltä suora bussi Bhaktapuriin. Sen teimme, vaikkei ollut 100% varmuutta, pitikö tieto paikkaansa.
Oikea tapa löytää oikea bussi on: kysy - mene vastaajan osoittamaan suuntaan - kysy uudelleen - mene vastaajan osoittamaan suuntaan jne. Niin kauan kunnes olet oikeassa bussissa.
Nepalissa on jonkun lähteen mukaan 20km kunnostettua/hyväkuntoista tietä. Menomatkalla tuumasin, että se taitaa olla juuri tämä. Palattuani varmistin, että kyseessä on nimenomaan tie Kathmandusta Bhaktapuriin. Sillä matkalla näin harvinaisen näyn: toimivat liikennevalot.
Pääsymaksu Bhaktapurin vanhaan kaupunkiin oli huima: 1500npr eli 15$!! Kiinalaisille ja joillekin muille se olisi ollut vain 500npr, mutta mehän emme ole edes kiinalaisen näköisiä.
En tiedä, mikä siinä kaupungissa kiehtoi? Ehkei erityisemmin mikään. Tai ehkä vain kaipasin rauhallista paikkaa olla. Kathmandussa en ole vielä löytänyt kivaa oleskelupaikkaa, jossa voisi harrastaa "people-watchingia". No, tämäkin oli meille sisäänpääsymaksun takana.
Ainoita häiriötekijöitä olivat hääkulkueet, joita nähtiin päivän aikana ainakin viisi. Jos haluat päästä kunnolla tunnelmaan, käännä laitteestasi volyymit täysille.
Luonnon ja maaseudun kaipuuseen auttaa hitusen, kun näen taivaanrannan ja siellä siintävät lumihuippuiset vuoret (sorry, tällä kertaa vain näkyy vain kukkuloita). Bhaktapurissa pääsin kerran kiipeämään korkealle, enkä olisi halunnut sieltä alas.
Rappioromantiikkaa rakastavalle Bhaktapurin tiilirakennukset - romahtaneet, romahtamispisteessä olevat, kunnostamattomat ja kunnostetut - ovat kiehtovia. Aluehan kärsi vuoden 2015 maanjäristyksistä, eikä se kysynyt kaatuuko temppeli vai köyhän koti.
Katuja mitatessa yksi kauppias alkoi jututtaa kataa. Hänen joku ystävä opiskelee Suomessa, mutta ei kuulu minun Nepal-tuttavuuksiin. Minä jututin häntä lisää ja hän veti bminut puoliväkisin putiikkiin sisälle, kertoi myytävistä tuotteistaan ja lopulta pyysi istumaan jakkaralle näyttääkseen yhden tuotteen toimivuutta. Mies liikutteli eräänlaista maljaa ympäri kehoa ja kumautteli sitä nuijalla aina kun edellinen kumina oli lakkaamassa. Tämän jälkeen hän laittoi maljan kehossa johonkin kipeään kohtaan, kumautti maljaa ja liikutteli sitä pitkin kipeää selkeää. Viimeiseksi mies laittoi maljan väärinpäin minun päähän ja kumautteli nuijalla maljaa. Joku sanoisi tätä kaikkea maagiseksi tai henkimaailman jutuksi, mutta insinöörinä tunsin kehon resonoivan maljan kuminan kanssa ja siitä tuli se "hyvä fiilis" jota voi kutsua terapeuttiseksi.
Vaikka rahaa oli vähän, minun oli "pakko saada" haaremihousut eli joogahousut. Yhdessä putiikissa sovittelin, mietin ja pohdin, mitkä housut haluaisin. Hinnaksi oli sanottu 750 npr, josta ajattelin tinkiä 250npr, koska minulla vain ei ollut yhtään enempää rahaa. Kaupantekohetkellä hinta olikin 950npr. Sanoin, etten voi ostaa, koska minulla on vain 500npr, sanoin että sori ja lähdin pois. Hetken kuluttua palasimme samaa katua takaisin ja mies (putiikin pomo) juoksi kaupasta ulos pussin kanssa ja hyväksyi minun hinnan. Joskus tämä tinkiminen on mielenkiintoista.
Katuja hengaillessa tuli tietysti nälkä. Sopivan ruokapaikan löytäminen oli kuitenkin huomattavasti haasteellisempaa kuin Kathmandussa keskimäärin. Suurin osa paikoista näytti siltä, ettei siellä tiedetä hygieniasta mitään. Muutamat hygieniset paikat olivat meille ylihintaisia. Yksi paikka olisi kelvannut, mutta sieltä sai vain härkämomoja eli Katalle ei mitään. Toisessa paikassa sai vain kasvismomoja ja minä tyydyin nälissäni niihin. Hinnasto oli vain nepaliksi ja raflassa hengailevista ihmisistä yksi puhui englantia. Hygieniasta tarkka ihminen ei olisi astunut jalallakaan tähänkään paikkaan.
Paluumatkalla olimme "paalupaikalla" bussin etuosassa ja vältimme siten pahimman tungoksen. Poistuminen olikin ihan toinen juttu. Ajattelin, että menköön muut ensin, ei meillä niin kiire ole. Ulkona tungeksi joukko seuraavia matkustajia. Yksi pyysi Kataa ottamaan lapsensa bussiin sisälle. Ajattelin, että noinko innokkaita nää on ottamaan kuvia länsimaisen kanssa. Lapsi saatiin ahtaasta ikkunasta sisälle, mutta äiti ei halunnutkaan ottaa kuvaa, vaan jatkoi omaa tungeksimistaan. Lapsi ei osannut päättää, olisiko itkenyt vai ei ja aloitti vasta sitten kun Kata jätti hänet penkille istumaan.
Viimeistä edelliset olivat astumassa bussista ulos, minä heidän perässään, mutta en päässyt eteenpäin väkijoukon tungeksiessa sisään. Tukevahko mies puski toiselta puolelta, tukevahko nainen toiselta, minä yritin mahtua olemaan oviaukossa siihen väliin. Ihmiset eivät välittäneet tippaakaan, että joku oli vielä haluamassa bussista ulos. Lopulta virnuileva, max. 30-vuotias kuski tuli pelastamaan meidät kuskin ovesta. HUH! Tärisin koko kotimatkan bussiasemalta. Tämä oli vissiin esimakua tungeksimisesta. Tiedän nyt, että Pokharaan menen turistibussilla. En halua tavaroitani enkä varsinkaan itse istumaan ääriään myöten täyteen ahdetun bussin katolle kuoppaiselle, mutkaiselle ja kapealle vuoristotielle. Hetki Jawalakhelin bussiasemalla riitti.
Saimme monenlaista tietoa siitä, miten sinne pääsee. Tietysti taksia ehdotetaan, mutta me pihistelevät opiskelijat emme siihen hevillä suostu. Toinen vaihtoehto oli turistibussi, mutta emme suostuneet siihenkään. Kolmas vaihtoehto oli mennä ringroadia lentokentälle päin ja vaihtaa sopivassa kohtaa bussia. Neljäs ja helpoin vaihtoehto oli kävellä Jawalakhelin bussiasemalle ja ottaa sieltä suora bussi Bhaktapuriin. Sen teimme, vaikkei ollut 100% varmuutta, pitikö tieto paikkaansa.
Oikea tapa löytää oikea bussi on: kysy - mene vastaajan osoittamaan suuntaan - kysy uudelleen - mene vastaajan osoittamaan suuntaan jne. Niin kauan kunnes olet oikeassa bussissa.
Nepalissa on jonkun lähteen mukaan 20km kunnostettua/hyväkuntoista tietä. Menomatkalla tuumasin, että se taitaa olla juuri tämä. Palattuani varmistin, että kyseessä on nimenomaan tie Kathmandusta Bhaktapuriin. Sillä matkalla näin harvinaisen näyn: toimivat liikennevalot.
Pääsymaksu Bhaktapurin vanhaan kaupunkiin oli huima: 1500npr eli 15$!! Kiinalaisille ja joillekin muille se olisi ollut vain 500npr, mutta mehän emme ole edes kiinalaisen näköisiä.
En tiedä, mikä siinä kaupungissa kiehtoi? Ehkei erityisemmin mikään. Tai ehkä vain kaipasin rauhallista paikkaa olla. Kathmandussa en ole vielä löytänyt kivaa oleskelupaikkaa, jossa voisi harrastaa "people-watchingia". No, tämäkin oli meille sisäänpääsymaksun takana.
Ainoita häiriötekijöitä olivat hääkulkueet, joita nähtiin päivän aikana ainakin viisi. Jos haluat päästä kunnolla tunnelmaan, käännä laitteestasi volyymit täysille.
Luonnon ja maaseudun kaipuuseen auttaa hitusen, kun näen taivaanrannan ja siellä siintävät lumihuippuiset vuoret (sorry, tällä kertaa vain näkyy vain kukkuloita). Bhaktapurissa pääsin kerran kiipeämään korkealle, enkä olisi halunnut sieltä alas.
Rappioromantiikkaa rakastavalle Bhaktapurin tiilirakennukset - romahtaneet, romahtamispisteessä olevat, kunnostamattomat ja kunnostetut - ovat kiehtovia. Aluehan kärsi vuoden 2015 maanjäristyksistä, eikä se kysynyt kaatuuko temppeli vai köyhän koti.
Katuja mitatessa yksi kauppias alkoi jututtaa kataa. Hänen joku ystävä opiskelee Suomessa, mutta ei kuulu minun Nepal-tuttavuuksiin. Minä jututin häntä lisää ja hän veti bminut puoliväkisin putiikkiin sisälle, kertoi myytävistä tuotteistaan ja lopulta pyysi istumaan jakkaralle näyttääkseen yhden tuotteen toimivuutta. Mies liikutteli eräänlaista maljaa ympäri kehoa ja kumautteli sitä nuijalla aina kun edellinen kumina oli lakkaamassa. Tämän jälkeen hän laittoi maljan kehossa johonkin kipeään kohtaan, kumautti maljaa ja liikutteli sitä pitkin kipeää selkeää. Viimeiseksi mies laittoi maljan väärinpäin minun päähän ja kumautteli nuijalla maljaa. Joku sanoisi tätä kaikkea maagiseksi tai henkimaailman jutuksi, mutta insinöörinä tunsin kehon resonoivan maljan kuminan kanssa ja siitä tuli se "hyvä fiilis" jota voi kutsua terapeuttiseksi.
Vaikka rahaa oli vähän, minun oli "pakko saada" haaremihousut eli joogahousut. Yhdessä putiikissa sovittelin, mietin ja pohdin, mitkä housut haluaisin. Hinnaksi oli sanottu 750 npr, josta ajattelin tinkiä 250npr, koska minulla vain ei ollut yhtään enempää rahaa. Kaupantekohetkellä hinta olikin 950npr. Sanoin, etten voi ostaa, koska minulla on vain 500npr, sanoin että sori ja lähdin pois. Hetken kuluttua palasimme samaa katua takaisin ja mies (putiikin pomo) juoksi kaupasta ulos pussin kanssa ja hyväksyi minun hinnan. Joskus tämä tinkiminen on mielenkiintoista.
Katuja hengaillessa tuli tietysti nälkä. Sopivan ruokapaikan löytäminen oli kuitenkin huomattavasti haasteellisempaa kuin Kathmandussa keskimäärin. Suurin osa paikoista näytti siltä, ettei siellä tiedetä hygieniasta mitään. Muutamat hygieniset paikat olivat meille ylihintaisia. Yksi paikka olisi kelvannut, mutta sieltä sai vain härkämomoja eli Katalle ei mitään. Toisessa paikassa sai vain kasvismomoja ja minä tyydyin nälissäni niihin. Hinnasto oli vain nepaliksi ja raflassa hengailevista ihmisistä yksi puhui englantia. Hygieniasta tarkka ihminen ei olisi astunut jalallakaan tähänkään paikkaan.
Viimeistä edelliset olivat astumassa bussista ulos, minä heidän perässään, mutta en päässyt eteenpäin väkijoukon tungeksiessa sisään. Tukevahko mies puski toiselta puolelta, tukevahko nainen toiselta, minä yritin mahtua olemaan oviaukossa siihen väliin. Ihmiset eivät välittäneet tippaakaan, että joku oli vielä haluamassa bussista ulos. Lopulta virnuileva, max. 30-vuotias kuski tuli pelastamaan meidät kuskin ovesta. HUH! Tärisin koko kotimatkan bussiasemalta. Tämä oli vissiin esimakua tungeksimisesta. Tiedän nyt, että Pokharaan menen turistibussilla. En halua tavaroitani enkä varsinkaan itse istumaan ääriään myöten täyteen ahdetun bussin katolle kuoppaiselle, mutkaiselle ja kapealle vuoristotielle. Hetki Jawalakhelin bussiasemalla riitti.
Kommentit
Lähetä kommentti