"My beautifull life" -projektin suunnittelu
Kohderyhmä ja taustatietoa toiminnasta
Single women group eli yksinäisten naisten ryhmä muodostuu pääasiassa leskinaisista. Ryhmiä kootaan ovelta ovelle -periaatteella ja työskentely lähtee leskinaisten oikeuksien tiedottamisesta. Toimintaan kuuluu monenlaista naisten elämää voimaannuttavaa ja tukevaa toimintaa. Mikro-laina-ohjelmassa kukin ryhmän jäsen antaa pienen summan yhteiseen rahastoon, josta ryhmän jäsenet voivat ottaa pienen mikro-lainan. Ryhmä tekee yhteistyötä eri viranomaistahojen ja terveydenhuollon kanssa, kouluttavat naisia hankkimaan toimeentulon ja erityisesti nuorten leskinaisten koulutuksen tueksi on oma rahastonsa "Opportunity fund". Lisäksi järjestetään erilaisia kampanjoita, kuten punainen kampanja (rodavari) - puolison kuoltua naisen on kiellettyä käyttää värikkäitä vaatteita, erityisesti punaista.
Kuvassa lyhyesti ilmaistuna ryhmän kehitysympyrä, joka on suurena tauluna WHR:n toimiston receptionia vastapäätä. Nettisivuilta en ole kaaviota löytänyt.
Ryhmissä tapahtuu interaktiivistakin toimintaa ja työpajoja (esim kynttilä- tai saippuapaja), joiden tuotteet on laitettu myyntiin. Myös luovempia aktiviteetteja on toteutettu, kuten tanssia, teatteria ja nauruterapiaa. Valokuvaprojektia on yritetty toteuttaa kaksi kertaa ennen meitäkin. Jälkimmäisen yrityksen esteeksi tulivat tuhoisat maanjäristykset vuonna 2015. Nyt on minun vuoro painiskella projektin toteutumisen puolesta, mikä ei ole ollut kovin suoraviivaista ja yksinkertaista.
Haihattelua ja realismia
Sain etukäteen luettavaksi nepalilaisessa lastenkodissa opinnäytetyönä toteutetun valokuvaprojektin ja olin siksi hyvin toiveikas projektin toteutumisen suhteen. WHR:lle halusin nimenomaan naisten voimaannuttamisen takia. Projektin tarkoituksena on opastaa muutamia halukkata naisia valokuvien terapeuttiseen voimaan sekä arjen voimaantumiseen. Työnimenä on tällä hetkellä "My beautifull life" ja lopputuloksen olisi tarkoitus olla juuri tuo. Ennen matkalle lähtöä haihattelin pilvilinnoissa ja ajattelin projektin maalin olevan amatöörimäisesti jotakin Miina Savolaisen Maailman Ihanin Tyttö -projektin suuntaista. (Täällä sen kaltaiset kuvat kategorisoitiin muotikuviksi.) En ole opiskellut voimauttavaa valokuvausta muuten kuin itseoppien muutamien ystävien kanssa, enkä olisi siis oikeutettu käyttämään kyseistä menetelmää tai nimeä. Sen tasoinen kuvaaminen vaatii myös kuvaajan ja kuvattavan välistä luottamuksellista (usein pitkääkin) suhdetta, mikä on erittäin haasteellista saavuttaa vieraassa kulttuurissa kolmen kuukauden oleskelun aikana.
Suunnitelmat hioutuu
Esittelin ajatuksia ja ideoita jo etukäteen yhteyshenkilöllemme sähköpostitse. Vastaus oli "yes, yes" ja idea jäi sille tasolle, että siitä keskustellaan enemmän sitten kun olemme täällä. Laitoin ideat tarkemmin ensimmäisten viikkojen aikana ohjaajalle sähköpostitse, johon sain kommentin, että joku idea on "briljant", mutta kaikkia niitä ei voi toteuttaa. Tarkempaa keskustelua ajatuksista ei koskaan käyty, mutta riisuin (yhdessä Katan tuella) projektin toteutuksen aika vaatimattomaksi. Tavoitteena on herättää naisia ajattelemaan kaikkea kaunista omassa arjessaan ja ottamaan niistä kuvia.
Kun saavuin järjestöön, minua alettiin heti kohdella kuin valokuvaajaa ja sitä käsitystä on ollut hankala muuttaa. Projekti on siksi ymmärretty niin, että minä haluan kuvata, naiset ovat passiivisia objekteja. En tiedä, mikä on sellaisessa raamissa Katan rooli? Minulle keskityttiin vain tuomaan kuvattavaa ja kuvattavia ja monen muistutuksen jälkeen sain jotenkuten ohjaajani ymmärtämään, että en ole valokuvaaja vaan sosiaalialan opiskelija. Siinä yhteydessä hän kysyi myös, mitä Kata tältä oleskelulta haluaa? Kerroimme, että olemme molemmat sosiaalialan opiskelijoita ja olemme tulleet tänne asiakastyöhön.
Kuukauden jälkeen löytyi ensimmäinen ihminen, joka oikeasti oli valmis kuuntelemaan idean ja kysyi:
"Onko niin, että haluatte ottaa kuvia ja videoita naisista ryhmässä?"
Meidän vastaus oli:
"Ei! Ehdottomasti ei! Meillä on mukana kahdeksan kameraa, jotka olemme saaneet lahjoituksena projektia varten. Jokainen projektiin osallistuva saa kameran käyttöönsä ja hän ottaa sillä kuvia arjestaan, esimerkiksi kukista, talosta, ruuasta, puutarhasta, ihan mistä vain. Projektin jälkeen kamerat lahjoitetaan WHR:lle."
Kuukauden aikana olen tullut siihen tulokseen, että potretit ja "naamakuvat" ovat näille ihmisille sitä minä he valokuvaamisen ymmärtävät, se tie on heille omalla tavalla hyvin tuttua. (Me suomalaiset olemme huomattavasti arempia kuvaamaan ihmisiä tai erityisesti olemaan itse kuvattavana.) Potretteja otetaan ja otatetaan yksin ja yhdessä, itsestä tai ystävästä ja erityisesti jos lähellä on länsimainen ihminen, halutaan ryhmäselfie. Tavoitteena on tuoda osallistujille ymmärrystä, miten he voivat hyödyntää valokuvausta, on parempi siirtää potretit sivuun ja keskittyä muihin kuvauskohteisiin. Tavoite on saada edes muutama ihminen ymmärtämään valokuvan moninaiset mahdollisuudet. (Alla olevat kuvat ovat omia havaintoja täkäläisestä elinympäristöstä.)
Toteuttamisen haasteet
Ensimmäinen toteuttamisen haaste ja useimmissa tapauksissa este on kielitaidon puute. Hyvin harva leskinaisista osaa englantia ja siksi potentiaalisina tulkkeina pidetään jopa ryhmän jäsenten lapsia. Heidänkään kielitaito ei välttämättä ole riittävän hyvä kääntämään meidän yksinkertaista englantia nepaliksi niin, että viesti pysyy samana - erityisen huolissani olen siitä, että tulkkaaja ymmärtää projektin tarkoituksen juuri niin kuin lähes kaikki tähän mennessä ovat ymmärtäneet.
Toinen haaste on, että löytyykö ryhmistä riittävästi innokkaita osallistujia toteutukseen? Kathmandussa yhdessä ryhmässä voi olla jopa sata naista, mutta etukäteen on mahdoton sanoa, miten projekti iskee heihin. Innokkaita tuskin on "liian monta" sillä yksinkertainen toteutus on mahdollista (meidän puolesta) järjestää useammankin kerran - mikäli viisumeissa riittää aikaa.
Kolmas haaste on aikataulutus. Ennen kuin projektia lähtee toteuttamaan, se pitäisi saada esiteltyä potentiaalisille osallistujille sekä samalla näyttämään naamamme ryhmässä. Sen lisäksi tulisi löytyä kaksi ylimääräistä tapaamisaikaa projektiin osallistuvan pienryhmän kesken. Yksittäinen "single women group" kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa. Sillä aikataululla meidän kolmen kuukauden oleskelulupa paukkuu yli ja toisekseen, projekti tulisi käydä läpi vain siihen osallistuvien naisten kesken.
Saimme kerättyä kahdeksan käytettyä digikameraa lähipiireistämme käytettäväksi projektissa. Tänne tultuani olen huomannut, että isolla osalla ihmisistä on älypuhelimet, joilla he myös kuvaavat toinen toistaan ahkerammin. Voi siis olla, ettei Suomessa käyttämättöminä lojuneille kameroille ole täälläkään käyttöä.
Fiilikset projektin ja organisaation suhteen ovat vaihdelleet alun toiveikkuudesta lähes totaaliseen epätoivoon. Kuukauden työskentelyn jälkeen alan kotiutua taloon ja monet työntekijät alkavat käydä tutuiksi. Kielimuuriakin on jo murrettu. Haasteista huolimatta toteutus näyttää vähitellen realisoituvan. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista, joten paljon ajatteleva pää keksii varavaihtoehtoja.
Single women group eli yksinäisten naisten ryhmä muodostuu pääasiassa leskinaisista. Ryhmiä kootaan ovelta ovelle -periaatteella ja työskentely lähtee leskinaisten oikeuksien tiedottamisesta. Toimintaan kuuluu monenlaista naisten elämää voimaannuttavaa ja tukevaa toimintaa. Mikro-laina-ohjelmassa kukin ryhmän jäsen antaa pienen summan yhteiseen rahastoon, josta ryhmän jäsenet voivat ottaa pienen mikro-lainan. Ryhmä tekee yhteistyötä eri viranomaistahojen ja terveydenhuollon kanssa, kouluttavat naisia hankkimaan toimeentulon ja erityisesti nuorten leskinaisten koulutuksen tueksi on oma rahastonsa "Opportunity fund". Lisäksi järjestetään erilaisia kampanjoita, kuten punainen kampanja (rodavari) - puolison kuoltua naisen on kiellettyä käyttää värikkäitä vaatteita, erityisesti punaista.
Kuvassa lyhyesti ilmaistuna ryhmän kehitysympyrä, joka on suurena tauluna WHR:n toimiston receptionia vastapäätä. Nettisivuilta en ole kaaviota löytänyt.
Ryhmissä tapahtuu interaktiivistakin toimintaa ja työpajoja (esim kynttilä- tai saippuapaja), joiden tuotteet on laitettu myyntiin. Myös luovempia aktiviteetteja on toteutettu, kuten tanssia, teatteria ja nauruterapiaa. Valokuvaprojektia on yritetty toteuttaa kaksi kertaa ennen meitäkin. Jälkimmäisen yrityksen esteeksi tulivat tuhoisat maanjäristykset vuonna 2015. Nyt on minun vuoro painiskella projektin toteutumisen puolesta, mikä ei ole ollut kovin suoraviivaista ja yksinkertaista.
Haihattelua ja realismia
Sain etukäteen luettavaksi nepalilaisessa lastenkodissa opinnäytetyönä toteutetun valokuvaprojektin ja olin siksi hyvin toiveikas projektin toteutumisen suhteen. WHR:lle halusin nimenomaan naisten voimaannuttamisen takia. Projektin tarkoituksena on opastaa muutamia halukkata naisia valokuvien terapeuttiseen voimaan sekä arjen voimaantumiseen. Työnimenä on tällä hetkellä "My beautifull life" ja lopputuloksen olisi tarkoitus olla juuri tuo. Ennen matkalle lähtöä haihattelin pilvilinnoissa ja ajattelin projektin maalin olevan amatöörimäisesti jotakin Miina Savolaisen Maailman Ihanin Tyttö -projektin suuntaista. (Täällä sen kaltaiset kuvat kategorisoitiin muotikuviksi.) En ole opiskellut voimauttavaa valokuvausta muuten kuin itseoppien muutamien ystävien kanssa, enkä olisi siis oikeutettu käyttämään kyseistä menetelmää tai nimeä. Sen tasoinen kuvaaminen vaatii myös kuvaajan ja kuvattavan välistä luottamuksellista (usein pitkääkin) suhdetta, mikä on erittäin haasteellista saavuttaa vieraassa kulttuurissa kolmen kuukauden oleskelun aikana.
Suunnitelmat hioutuu
Esittelin ajatuksia ja ideoita jo etukäteen yhteyshenkilöllemme sähköpostitse. Vastaus oli "yes, yes" ja idea jäi sille tasolle, että siitä keskustellaan enemmän sitten kun olemme täällä. Laitoin ideat tarkemmin ensimmäisten viikkojen aikana ohjaajalle sähköpostitse, johon sain kommentin, että joku idea on "briljant", mutta kaikkia niitä ei voi toteuttaa. Tarkempaa keskustelua ajatuksista ei koskaan käyty, mutta riisuin (yhdessä Katan tuella) projektin toteutuksen aika vaatimattomaksi. Tavoitteena on herättää naisia ajattelemaan kaikkea kaunista omassa arjessaan ja ottamaan niistä kuvia.
Kun saavuin järjestöön, minua alettiin heti kohdella kuin valokuvaajaa ja sitä käsitystä on ollut hankala muuttaa. Projekti on siksi ymmärretty niin, että minä haluan kuvata, naiset ovat passiivisia objekteja. En tiedä, mikä on sellaisessa raamissa Katan rooli? Minulle keskityttiin vain tuomaan kuvattavaa ja kuvattavia ja monen muistutuksen jälkeen sain jotenkuten ohjaajani ymmärtämään, että en ole valokuvaaja vaan sosiaalialan opiskelija. Siinä yhteydessä hän kysyi myös, mitä Kata tältä oleskelulta haluaa? Kerroimme, että olemme molemmat sosiaalialan opiskelijoita ja olemme tulleet tänne asiakastyöhön.
Kuukauden jälkeen löytyi ensimmäinen ihminen, joka oikeasti oli valmis kuuntelemaan idean ja kysyi:
"Onko niin, että haluatte ottaa kuvia ja videoita naisista ryhmässä?"
Meidän vastaus oli:
"Ei! Ehdottomasti ei! Meillä on mukana kahdeksan kameraa, jotka olemme saaneet lahjoituksena projektia varten. Jokainen projektiin osallistuva saa kameran käyttöönsä ja hän ottaa sillä kuvia arjestaan, esimerkiksi kukista, talosta, ruuasta, puutarhasta, ihan mistä vain. Projektin jälkeen kamerat lahjoitetaan WHR:lle."
Kuukauden aikana olen tullut siihen tulokseen, että potretit ja "naamakuvat" ovat näille ihmisille sitä minä he valokuvaamisen ymmärtävät, se tie on heille omalla tavalla hyvin tuttua. (Me suomalaiset olemme huomattavasti arempia kuvaamaan ihmisiä tai erityisesti olemaan itse kuvattavana.) Potretteja otetaan ja otatetaan yksin ja yhdessä, itsestä tai ystävästä ja erityisesti jos lähellä on länsimainen ihminen, halutaan ryhmäselfie. Tavoitteena on tuoda osallistujille ymmärrystä, miten he voivat hyödyntää valokuvausta, on parempi siirtää potretit sivuun ja keskittyä muihin kuvauskohteisiin. Tavoite on saada edes muutama ihminen ymmärtämään valokuvan moninaiset mahdollisuudet. (Alla olevat kuvat ovat omia havaintoja täkäläisestä elinympäristöstä.)
Toteuttamisen haasteet
Ensimmäinen toteuttamisen haaste ja useimmissa tapauksissa este on kielitaidon puute. Hyvin harva leskinaisista osaa englantia ja siksi potentiaalisina tulkkeina pidetään jopa ryhmän jäsenten lapsia. Heidänkään kielitaito ei välttämättä ole riittävän hyvä kääntämään meidän yksinkertaista englantia nepaliksi niin, että viesti pysyy samana - erityisen huolissani olen siitä, että tulkkaaja ymmärtää projektin tarkoituksen juuri niin kuin lähes kaikki tähän mennessä ovat ymmärtäneet.
Toinen haaste on, että löytyykö ryhmistä riittävästi innokkaita osallistujia toteutukseen? Kathmandussa yhdessä ryhmässä voi olla jopa sata naista, mutta etukäteen on mahdoton sanoa, miten projekti iskee heihin. Innokkaita tuskin on "liian monta" sillä yksinkertainen toteutus on mahdollista (meidän puolesta) järjestää useammankin kerran - mikäli viisumeissa riittää aikaa.
Kolmas haaste on aikataulutus. Ennen kuin projektia lähtee toteuttamaan, se pitäisi saada esiteltyä potentiaalisille osallistujille sekä samalla näyttämään naamamme ryhmässä. Sen lisäksi tulisi löytyä kaksi ylimääräistä tapaamisaikaa projektiin osallistuvan pienryhmän kesken. Yksittäinen "single women group" kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa. Sillä aikataululla meidän kolmen kuukauden oleskelulupa paukkuu yli ja toisekseen, projekti tulisi käydä läpi vain siihen osallistuvien naisten kesken.
Saimme kerättyä kahdeksan käytettyä digikameraa lähipiireistämme käytettäväksi projektissa. Tänne tultuani olen huomannut, että isolla osalla ihmisistä on älypuhelimet, joilla he myös kuvaavat toinen toistaan ahkerammin. Voi siis olla, ettei Suomessa käyttämättöminä lojuneille kameroille ole täälläkään käyttöä.
Fiilikset projektin ja organisaation suhteen ovat vaihdelleet alun toiveikkuudesta lähes totaaliseen epätoivoon. Kuukauden työskentelyn jälkeen alan kotiutua taloon ja monet työntekijät alkavat käydä tutuiksi. Kielimuuriakin on jo murrettu. Haasteista huolimatta toteutus näyttää vähitellen realisoituvan. Kaikki on kuitenkin vielä mahdollista, joten paljon ajatteleva pää keksii varavaihtoehtoja.
Kommentit
Lähetä kommentti