Vapaaehtoistyö ja sen motiivi
Suomi on järjestöjen luvattu maa ja niillä on pitkä historia aina raittiusseuroista ja sun muista lähtien. Usein järjestö ajaa jonkun pienen ihmisryhmän asiaa tai keskittyy jonkun pienen teeman, kuten kulttuurin, harrastusten, terveyden, edunvalvonnan tai ammatin ympärille. Joillakin toiminta on niin vakiintunutta, että se on jo ammattimaistunut. Toiminta on kuitenkin voittoa tavoittelematonta ja se perustuu ainakin osittain vapaaehtoisuudelle. En tietoisesti miellä moniakaan toimijoita järjestöiksi, mutta itse asiassa niitä vilisee jokaipäiväisessä arjessa: ammattijärjestöt, MLL, SPR ja monet muut.
Järjestötyön kantava voima ovat vapaaehtoistyöntekijät. Vapaaehtoistyö on talkoohengessä tehtyä työtä, josta ei makseta rahapalkkaa, mutta voi saada jotakin muuta korvausta, kuten ruokailu tehdyn työn yhteydessä. Vapaaehtoistyö itsessään ei välttämättä ole taitojen kehittämistä, mutta sen ohella voidaan oppia esimerkiksi johtamista, havaitsemaan ja analysoimaan ihmisten tarpeita, valitsemaan oikeita toimintatapoja sekä ratkaisemaan ongelmia ryhmissä.
Miksi vapaaehtoistyötä tehdään, jos siitä ei saa rahaa?
"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se myös heille."
Tärkein innostaja vapaaehtoistyölle on halu auttaa heikommassa asemassa olevaa ihmistä, mutta myös muunlaisia motiiveja on. Yhdessä tekeminen tuo ihmiset yhteen ja motiivia voi tarkastella siitä näkökulmasta.
Postmoderniksi vapaaehtoisuudeksi kutsutaan työtä, jolle halutaan paljon näkyvyyttä ja sen pohjalta toimiva odottaa saavansa työstä vastineeksi persoonallista hyötyä. Suomessa ei ole vahvaa vapaaehtoistyön mallia tai perinnettä, joten vaarana on, että näyttävyydestä tulee itse työn tarkoitus. Ei näyttävyydestä haittaa ole, mikäli sen tarkoitusperät ovat hyvät. Esimerkiksi kertomalla somessa tekemästään vapaaehtoistyöstä voidaan parhaimmillaan innostaa muita kansalaisia toimintaan mukaan.
Suuret maailmanlaajuiset kampanjat perustuvat sympatiaan, jota ihmiset kokevat tragedian uhreja kohtaan. Siinä yhteydessä ei kuitenkaan välttämättä edes pohdita ongelman syitä. Esimerkiksi uutiset vuoden Nepalin maanjäristyksistä (joita oli yhteensä melkein sata) vuonna 2015 järkyttivät ihmisiä. Sympatia viattomien ihmisten kärsimyksestä saa ihmiset liikkeelle, mutta kun uutisointi ja kampanjat vaikenevat, hiipuu myös auttamistahto. Maanjäristysten tuhoja ei vieläkään ole saatu korjattua ja uusiin järistyksiin on varauduttu heikosti. Varsinaista ongelmaa ei siis ratkaistu jälkiä siivoamalla.
Harva suomalainen pystyy konkreettisesti auttamaan kehitysmaiden hädänalaisia ja siksi kolikko keräylippaaseen on parempi kuin ei mitään. Mutta vaikuttaako se millään tavalla auttajan elämään, valintoihin tai ajatusmaailmaan? Suomessa on vuosittain myös niitä kampanjoita, joilla halutaan auttaa kotimaan hädänalaisia, kuten vuosittaisessa Yhteisvastuukeräyksessä on aina myös kotimaan avustuskohde. Näissä tapauksissa kohderyhmä on lähellä, ehkä naapurustossa, mutta apu jää usein lippaaseen laitettavaan kolikkoon. On sekin tyhjää parempi.
Kehitysyhteistyöprojektit perustuvat yleensä länsimaisten yhteistyökomppanien sanelemiin ehtoihin ja muotoihin. Tällöin taloudelliset kysymykset sanelevat ehtoja, eikä toimijoilla ole tilaa sosiaaliselle liikehdinnälle ja projekti jää projektiksi ilman pysyviä tuloksia. Kehitysyhteistyöprojektien lähtökohta pitäisi olla paikallisten ihmisten ja elinolosuhteiden tarve ja projektit tulisi sovitella kuhunkin kulttuuriin. Jos työhön lähdetään auttamistahto edellä, herkästi unohdetaan, millaista apua tarvitaan. Työ on myös pitkällistä, eikä nopeita muutoksia kannata odottaa. Kehitysyhteistyö saattaa saada myös vastustusta sen takia, että pidetään omia traditioita ja tapoja - joskus haitallisiakin - parempina kuin länsimaista sivistystä ja tasa-arvoa.
Kohtaamalla ihmisen kärsimyksen ja epäoikeudenmukaisen maailman avoimena ja empaattisena, voi ihminen kokea aidosti toisen ihmisen todellisuuden sekä hänen syrjäänheitetyn ja haavoitetun persoonallisuuden. Tällöin projektit eivät ole päämäärä, vaan väline ihmisen inhimillisen kasvun ja kehityksen tueksi. Mielestäni ilman aitoa kohtaamista on hankala saada mielekkyyttä vapaaehtoiseen auttamiseen. Jonkun toisen kokemus voi olla toinen, mutta itselleni ei tuota tyydytystä tai mielihyvää laittaa kolikkoa tai seteliä keräykseen, jolla autetaan yksinäisiä vanhuksia. Mieluiten autan työpanoksella.
Useissa maissa vapaaehtoistyö lähtee liikkeelle yhteiskunnallisista ongelmista, johon halutaan muutosta. Kohdejärjestö Nepalissa on yksi hyvä esimerkki tällaisesta järjestöstä. Women for Human Rigts on toiminut pioneerina jo vuodesta 1994 lieventääkseen leskinaisten ahdinkoa. Nepalilaisessa kulttuurissa ajatellaan edelleenkin, riippumatta kastista, että nainen on syyllinen miehensä kuolemaan. Kerron järjestöstä tarkemmin, kunhan näen sen käytännössä.
Liiallinen romantisoituminen on yksi vapaaehtoistyön suurimmista vaaroista. Syvä into ja idealismi lopahtaa, kun ei pystykään tekemään niitä suuria ja nopeita muutoksia. Kyynistymisen myötä tulee pettymys: en voikaan muuttaa maailmaa paremmaksi, eikä kärsimys minun työpanoksella poistukaan. Romanttisia kuvitelmia huikeasta valokuvausprojektista olen pyrkinyt lieventämään hankkimalla tietoa, keskustelemalla kokemuksista niin länsimaisten kuin nepalilaisten kanssa. simys ei poistukaan. Realistinen näkemys toiminnasta ja tavotteista kehittyy työtä tehdessä. Emme pysty muuttamaan nepalilaisten leskinaisten kokonaistilannetta, mutta jos projektimme myötä joku saa voimaa, itseluottamusta ja tahtoa, se on jo työvoitto!
En voi muuttaa koko maailmaa, mutta voin muuttaa yhden ihmisen maailmasta jotakin.
Lähteet:
Eskola, Matti & Kurki, Leena (toim.): Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena.
Artikkelit: Palkaton työ - oikeuden ja etiikan rajamailla: Hannu Tapani Klami; Kasvaminen palvelutehtävään - Sosiaalipedagoginen katse vapaaehtoistyöhön: Leena Kurki;
Www.kansalaisyhteiskunta.fi
Kommentit
Lähetä kommentti